Kävimme kahvin aikana mielenkiintoisen keskustelun. Pääsiäinen on varsinainen eläinten karnevaali. Pajunkissat haisevat ja pölyävät olohuoneen pöydällä, kunnes ne siirretään ulos portaille. Tipu on myös kohtalaisen yleinen, samoin kuin kana ja kukko. Kani on jotenkin olennainen osa pääsiäistä. Tavallinen maatiaiskissa on yhteistyössä pääsiäistrullien kanssa. Ja sitten lammas, jota löytyy lähes jokaisen ihmisen pääsiäisaterialta eri muodoissaan.

Kahvikeskustelumme siirtyi seuraavaan vaiheeseen. Tuli aika keskustella pääsiäismunista. Muistelimme lapsuusaikamme munanmaalaustalkoita ja mietimme parasta keinoa tyhjentää munansisus ennen maalausta. Näppärästi siirryimme suklaamuniin, kävimme mielessämme läpi tarjontaa ja yllätysvoittajaksi selviytyivät ne pienet pusseissa myytävät suklaamunat (ns. raeruohomunat). Totesimme itsemme liian vanhoiksi värkkäämään munan sisältä löytyvän härvelin kanssa, saati kokoamaan jokin lelu. Umpisuklainen, kananmunankokoinen suklaamunakaan ei saanut meiltä ymmärrystä sen makeuden vuoksi. Pienet raeruohomunat ovat mukavaa naposteltavaa. Näiden meriittien myötä hain kahvipöytään ostamani pussin raeruohomunia.

Sitten keskusteluumme tuli uusi aspekti, tai oikeammin ”pieni tieteellinen probleema”. Pähkäilimme suklaamunien vastuueläintä: kukko vai pupu. Minun lapsuudessani ja vielä aikuisenakin Kukko on aina muninut pääsiäismunat. Tuttavani taas kuuluu siihen jengiin, jossa Pääsiäispupu piilottaa suklaamunat. Kummallakin oli mieluisia muistoja munien etsinnästä. Emme kylläkään päässeet yhteisymmärrykseen, vaan menimme jatkamaan kevättöitämme.

Kerronpa vielä yhden tosielämän munajutun. Sukulaisellani on aika touhukas neljä vuotias lapsi, joka oli talvella luonani päivähoidossa. Vanhemmat antoivat ohjeet lapsen rutiineista ja tavoista, joita hoitaja sai toki soveltaa. Kävimme aamupäivällä leikkikentällä ja lähikaupassa, tutustuimme potkukelkkaa apuna käyttäen lapselle uuteen ympäristöön. Kysymyksiä ja ihmettelyä riitti. Lounaaksi söimme uuniruokaa, salaattia ja keitettyjä kananmunia.

Olin vaihteeksi keittänyt ruskeita kananmunia. Lapsen mukaan munat olivat kuin suklaamunia, ehkä kuorenvärin ansiosta. Lapsi kuori munan ihmetellen, miksi ruskean kuoren alla onkin valkea sisus. Lasta asia askarrutti, minä yritin parhaani mukaan selittää munanvalkuaisen rakennetta. Lapsi simahti ja kannoin hänet päiväunille. Hoito-ohjeissa sanottiin, että päiväunien jälkeen on välipalan vuoro. Pari tuntia nukuttuaan lapsi heräsi ja oli selvästi nälkäinen. Banaani, marjakiisseli ja ruissiivut katosivat äkkiä lapsen nälkäiseen suuhun. Minä join päiväkahvit.

Sitten tein virheen, mikä ehkä sekoitti lapsen ajatuksenkulun. Olin edellisenä päivänä saanut tuttavaltani tuliaisiksi suklaamunia; niitä kananmunankokoisia, joissa on valkea kuori ja umpisuklainen sisus. Päätimme ottaa yhden munan jälkiruoaksi. Lapsi oli ihmeissään, kun valkoisen kuoren alta paljastuikin ruskea sisus. Näin hänen fundeeraavan lounasmunaamme ja jälkiruokamunaamme, pienessä päässä kävi varmaan melkoinen kuhina ja vertailu. Lopputulos oli, että lapsi ei tykännyt suklaamunasta lainkaan (en minäkään).

Tapasin sukulaiseni viikon kuluttua hoitohetkestäni. Olin kenties aiheuttanut lapselle trauman munasekoilullani. Lapsi oli hoidosta päästyään selittänyt ummet ja lammet kananmunista. Seuraavan kuukauden aikana lapsi pomotti vanhempiaan; vain ruskeakuoriset kananmunat kelpasivat munakkaaseen, sillä valkokuoriset maistuivat pahalle suklaalle.

Tilanne kehittyi mielenkiintoiseksi, sillä näin lapsen isää pari päivää sitten. Lapsi ei ollut traumatisoitunut, vaan oli saanut munaongelmaansa oivan vastauksen. Lapsen äiti on maatalousmaisteri, ja lapsen toinen mummola on maaseudulla. Mummolassa vieraillessaan äiti ja lapsi olivat poikenneet naapuritilan kanalaan, jossa äiti oli näyttänyt ja selittänyt kananmunan salaisuuden. Lapsi oppi arvostamaan myös valkoisia munia. Kun lapsi ja äiti olivat menneet seuraavana päivänä naapurin kanalaan, lasta oli kohdannut pääsiäisihme. Kanalassa oli ns. lemmikkikanojen osasto, jossa oli ehkä hieman vapaammat olosuhteet kuin tuotantokanoilla. Lemmikkikanojen pomona hääri iso ja lihava ruskea kukko. Kanalan isäntä oli järjestänyt lapselle pääsiäisyllätyksen, Kukon lempipaikan viereen isäntä oli laittanut lasta ja hänen äitiään varten kaksi tavallista suklaamunaa. Isäntä oli vain todennut, että ”Jaahas taitaa Kukko olla muninut”.

Hyvää pääsäistä kaikille

Isäni perunkirjoitus on ottanut voimilleni, sillä yksi perikunnan jäsen päätti riitauttaa koko touhun. Tämä lienee tavallista; aina löytyy yksi, joka haluaa vastustaa muuta perikuntaa. Tunnustan, että suku on pahin. Itse olen enemmistön puolella ja vastustaja on yksin. Onneksi riidan aiheuttanut asia ei suoranaisesti koske minua, mutta päätin olla lojaali enemmistöä kohtaan.

Vietin tänään reippailupäivän. Taapersin kevätsäässä muutaman kilometrin ja kävin äänestämässä kauppakeskuksessa. Edessäni seisoi yllättävän paljon muita äänestäjiä, jonossa ei paljon muiden kanssa keskusteltu. Kaikki odottivat jotenkin keskittyneitä omaa vuoroaan päästä merkkaamaan haluamansa numero äänestyslippuun.

Jonoon liittyi hauska havainto. Äänestyspaikan naapurissa on raittiusliike, josta saa hieman mehua vahvempaa juotavaa. Kuten eräs ohikulkija osuvasti huomautti, äänestysjono oli kuin olisimme jonottaneet nesteitä myyvään liikkeeseen kenties ilmaisen ämpärin tai kenties maistiaisen toivossa.

Minun osaltani äänestys oli helppo. Löysin ehdokkaani ilman suurempia ponnistuksia. Tein eilen yhden vaalikoneen ja kas, ehdokkaani pääsi toiselle sijalle. Minä äänestin henkilöä, en niinkään puoluetta. Äänestyksen jälkeen kävin ruokakaupassa ja palkitsin itseni kunnon leivoksilla. Päiväunien jälkeen oli kiva juoda vanhanajan vaalikahvit kahden pääsiäisleivoksen kanssa. Hyvää oli, vaikka kävelylenkki meni syömäni kalorimäärän vuoksi hukkaan. Kerrankos meillä on vaalit.

Haluan kertoa muutaman äänestyskokemuksen. Muutama vaalikausi sitten oli eduskuntavaalit. Tuolloin ehdokkaat töröttivät tuulessa ja tuiskussa häiritsemässä ohikulkevia jalankulkijoita. Päätin kaverini kanssa äänestää henkilöä, jolla olisi parhaimmat tarjoilut ja parhaimmat oheistuotteet. Tuotteiden osalta tilanne oli kutkuttava: olin saanut ehdokkaiden tulitikkuja, hammastikkuja, patalapun, tiskiharjan ym. muuta äänestäjän elämää helpottavaa esinettä. Ratkaisu jäi siis tarjoilun varaan. Kun viikon verran olin kierrellyt vaalikojuja ja puhunut ehdokkaiden kanssa lämpimikseni juoden ja syöden samalla, niin voittaja selvisi. Äänestin ehdokasta, joka tarjosi erään baari-illan jälkeen omatekoisia chilimakkaroita. Hän oli ainoa ehdokas, joka värjötteli keskiyöllä erään baarin nurkilla. Mutta touhu kannatti, sillä ehdokkaani pääsi läpi. Eduskuntatyössä hän oli suorastaan surkea.

Eräs työkaverini äänesti kerran ehdokasta, jonka vaalilehti paloi parhaiten takassa. Ehdokas ei tainnut päästä läpi. Sukulaiseni äänesti kerran miestä, koska miesehdokkaalla oli kuulemma niin kauniit silmät ja hyvin leikatut hiukset. Tämäkään ehdokas ei päässyt läpi, koska vaalit eivät ole kauneuskilpailut. Tuttavaperheeni isä päätti äänestää radikaalisti ja hän antoi äänensä naisehdokkaalle, joka oli tavallisessa työssään kaikkea muuta kuin se viraston ilopilleri. Nainen meni läpi selvästi, kenties virastossa oli sen jälkeen hieman hauskempaa työskennellä. Nuori sukulaiseni meni äänestämään ensimmäistä kertaa ja häntä hieman jännitti. Hän tutki äänestysprosessia tarkkaan, teki vaalikoneita ja kävi jopa juttelemassa ehdokkaiden kanssa. Hän löysi mieleisensä ehdokkaan, jolla oli kaksinumeroinen äänestysnumero. Luultavasti sukulaiseni oli niin jännittynyt, että hän muisti vasta äänestyskupongin pudotettuaan laittaneensa ehdokkaansa numeron väärinpäin. Kumpikaan ehdokas ei ollut lähelläkään läpimenoa, mutta sukulaiseni otti opikseen.

Isääni liittyy myös yksi eduskuntavaalitapahtuma. Kotitaloani vastapäätä asui pariskunta, joka aina kehui poikaansa. Muistan, että ukko oli lyhyt ja paksu, rouva oli aina viimeisen päälle puettu ja kammattu. Isääni vastapäisen talon porukka ärsytti, varsinkin kun ukko parkkeerasi autonsa aina meidän puolellemme ja lisäksi ukko oli kuin isokin kiho kännissä ollessaan. Rouva asettui ehdokkaaksi ja kaikkien yllätykseksi pääsi jopa eduskuntaan. Isääni huvitti, kun hän sai neljän vuoden ajan joulukortin Eduskunnasta. Neljän vuoden kuluttua rouva putosi ja palasi kotiin meitä muita ärsyttämään. Pian tämän jälkeen koko perhe muutti jonnekin maaseudulle, pariskunnasta ei kuulunut mitään. Sen sijaan heidän poikansa menestyi, hän joutui vankilaan jonkin rahaan liittyvän jutun seurauksena. Kun kävin läpi isäni papereita perunkirjoitusta varten, löysin pankin tallelokerosta yhden Eduskunnasta tulleen joulukortin. Arvoitusta kerrakseen, minkä vuoksi korttia säilytettiin tallelokerossa.

Loppiaisen jälkeen päivärytmiini tuli vauhtia, kun lupauduin äitini avuksi järjestämään isäni perunkirjoituksen. Muita sisaruksiani homma ei kiinnostanut, luultavasti he tulevat suurenkin perinnön toivossa norkoilemaan perunkirjoitukseen. Olemme tähän päivään mennessä keränneet äitini kanssa melkoiset paperipinot kaikkia perunkirjoituksessa vaadittavia asiakirjoja. On virkatodistuksia, testamentteja, lainhuutoja, tila-arvioita, tiliotteita. Kaiken tämän ohella olen kirjannut ylös kaikki menot, jotka tulee huomioida perunkirjoituksessa. Olen saanut isäni elämästä uuden kuvan lukiessani kaikkia asiakirjoja, mitään kovin yllättävää ei ole tullut vastaan. Isäni tuntui olevan ”tarkan-markan-poika ja kaukaa viisas” eli säästäväinen ja elämään ennakoivasti suhtautuva. Ehkä yllättävintä on ollut noin 60 vuotta sitten isäni maksama osuuskassan jäsenmaksu, se luetaan omaisuudeksi ja se on ilmoitettava perunkirjassa.

Kuten me kaikki olemme huomanneet, elämme melko teknisessä maailmassa. Isäni kuoli marraskuun lopussa, mikä päivittyi väestökirjanpitoon viikossa. Heti itsenäisyyspäivän jälkeen, siis ennen hautajaisia, kuolinpesä sai erilaisia ilmoituksia eri virastoista, joissa ensin ilmaistiin osanotto ja sitten annettiin neuvoja, miten lesken ja kuolinpesän tulee toimia uudessa tilanteessa. Yllätyin positiivisesti, miten ammattitaitoisesti KELA ja eläkeyhtiöt lähestyivät leskeä eli äitiäni ilman hänen omaa yhteydenottoaan. En tiedä, mistä tieto isäni kuolemasta välittyi hautakiviliikkeille, mutta ensimmäinen edustaja soitti äidilleni heti loppiaisen jälkeen. Tähän päivään mennessä kolme eri hautakiviliikettä on ilmaissut kiinnostuksensa isäni hautakiveen. Tosin ymmärrän heidän kiirettään, sillä kohtahan on kevät ja routa sulanut, joten hautakiven voi saada paikalleen asennettuna jo toukokuun puolessa välissä.

Olen tehnyt läppärilleni taulukon, jonka avulla seuraan isäni poismenosta aiheutuneita kustannuksia. Vaikka hautajaisemme olivat suhteellisen pienen piirin tapaaminen, niin jo nyt voin sanoa, että kuolema on kallis olotilanmuutos. Suurimpia menoeriä ovat olleet hautaustoimisto ja pitopalvelu sekä kahden palstan kuolinilmoitus. Kustannuksissa on paljon menoja, jotka on yksinkertaisesti maksettava, kilpailutus ei asiaa auta. Arkku maksaa, en tosin ymmärrä, kuka ostaa kuuden tonnin mahonkiarkun. Vainajan kuljetus on melko rahakasta puuhaa. Viimeisen kyydin hinnalla tekisi aikamoisen taksimatkan. Kuolinilmoitus kannattaa suunnitella hyvin ennakkoon, ennen kuin vie ehdotustaan lehtitaloon. Löysin tähän tarkoitukseen hienon ohjelman, jonka avulla tein neljä versiota, joista valitsimme parhaimman. Ohjelma näytti reaaliaikaisesti myös kustannuksen. Kun kuolinilmoitus on kaksipalstainen, niin pelkkä ristin valitseminen maksoi lähes kolmesataa. Tekstien ja värssyn kanssa ilmoitukselle tuli hintaa lähes tonni.

Suurin pettymys oli pitopalvelu. Ruoka ja tarjoilu onnistuivat, mutta yrittäjän asenne oli kaukana ammattimaisesta. Hän vetkutteli työmäärä- ja kustannusarvionsa kanssa ja perusteli outoja kuluja yrittäjyydellään. Kustannusrakenne oli kaksijakoinen: ateria per henkilö ja tarjoilukulut. Kysyessäni tarkempia erittelyjä tarjoilupalkkioon, sain ihmeellisiä selityksiä. Seurakuntayhtymämme antaa tarkat ohjeet pitopalveluille, mutta meidän tapauksessamme yrittäjä koitti kiertää niitä kaikin keinoin. Pitopalvelusta jäi minulle huono maku, olen asettanut yrityksen mustalle listalleni.

Onko jokin asia yllättänyt minua isäni kuolinpäivästä tähän päivään mennessä eli kahden kuukauden aikana? Tunnustan suoraan, että moni seikka on ihmetyttänyt, mutta niistä selviää maalaisjärjellä ja hyvillä neuvottelutaidoilla. Ensiksi kannattaa tehdä osatavoitteita kuten hautajaiset, perunkirjoitus, hautakivi ja vainajan vaatteiden lajittelu. Missään nimessä ei kannata syöksyä koko kakun kimppuun vaan kannattaa edetä askel askeleelta kohti seuraavaa isompaa kokonaisuutta. Toiseksi tehtäviä kannattaa jakaa kuolinpesän kesken, jos sellainen on, mutta yhden on kuitenkin oltava se homman koordinaattori. Olen joskus miettinyt, miten äitini olisi selvinnyt urakasta, jos hän olisi joutunut yksin suunnittelemaan isäni hautajaiset ja organisoimaan muut toiminnot. Missä välissä hän olisi tehnyt surutyötään? Meidän tapauksessamme kuolinpesä oli aktiivinen kaksi ensimmäistä viikkoa, sen jälkeen äitini, minä ja yksi naapurin rouva olemme hoitaneet juoksevia asioita ja vieneet suunnittelua eteenpäin. Muut sisarukseni häipyivät kahden viikon jälkeen, kun huomasivat joutuvansa tekemään jotain.

Kolmas yllättävä seikka on ollut havaita, kuinka paljon kotiläppäristä on hyötyä esimerkiksi asiakirjojen tilauksessa, yleisessä suunnittelussa, viestinnässä ja kustannusseurannassa. Ennakointi on neljäs yllätys, isäni osasi ennakoida asioita hyvissä ajoin. Ennakointia ei moni ota tosissaan, varsinkaan keskellä elämän ruuhkavuosia. On muistettava, että me kaikki kuolemme joskus, toiset nopeammin kuin toiset. Kun olet vielä suhteellisen täysissä sielun ja ruumiin voimissasi, kirjaa ylös viimeiset tahtosi. Hoitotestamentti, tavallinen testamentti, verosuunnittelu, omaisuutesi jako, pankkiasiat ja mahdolliset ennakkoperinnöt kannattaa hoitaa alta pois hyvissä ajoin. Meidän tapauksessamme isäni kirjoittamat ennakkosuunnitelmat ovat nyt olleet melkeinpä oikotie onneen, olemme välttyneet monelta turhalta virastokäynniltä ja ehkäpä myös kuolinpesän sisäisiltä riidoilta.

Odotan mielenkiinnolla isäni perunkirjoitusta, en tule perimään mitään. Isäni teki testamenttinsa parikymmentä vuotta sitten, joten etenemme sen mukaan. Jos testamenttia ei olisi, me kuolinpesän jäsenet olisimme toistemme kimpussa ja tekisimme listoja, kuka perisi mitäkin. No, yksi perinnönjakoon liittyvä myytti jää siis minulta kokematta. Haitanneeko tuo mitään?

Vietän tänä vuonna erikoista joulua. Minulla ei ole ensimmäistäkään joulukoristetta tai sähkökynttelikköä. En laita edes joulukuusta, enkä ole ostanut ainoatakaan joululahjaa, en edes sitä pakollista konvehtirasiaa. Kaikesta puutteellisuudestani huolimatta aion viettää rentouttavan joulun, juuri sellaisen oman näköiseni.

Isäni nukkui pois marraskuun lopussa. Vaikka tiesin hänen viettävän viimeistä joulun alusaikaa ja olin varautunut hänen poismenoonsa, niin kuitenkin jossain sisimmässäni kaivertaa ikävä. Tänään hautasimme isän, hän sai arvoisensa hautajaiset läheistensä ja ystäviensä parissa. Kukin läsnäolija suri tavallaan, toiset voimakkaammin kuin toiset. Minä olin tyyni ja rauhallinen, koska se oli isäni tahto, kuten hän kerran sen minulle sanoi. Minulla oli hyvä isä: vaatimaton, puuhakas, urheilullinen ja hyvä keskustelukumppani.

Tässä on siis syy, minkä vuoksi en ole valmistellut joulua. Aika on mennyt, onneksi, hautajaisjärjestelyihin, mitkä muuten eivät olekaan ihan läpihuutojuttu. On osattava hahmottaa kokonaisuus ja päämäärä, sen jälkeen voi keskittyä pieniin osatekijöihin. Hautajaisten suunnittelu on kuin työelämän projekti, jossa vähintään yhden omaisen tulisi olla aktiivinen suunnittelija, joka samalla tukee surevia, mutta pitää kokonaisuuden vaatimat langat käsissään. Minä taisin olla meistä omaisista se aktiivisin, ehkä entisen työni ansiosta.

Suurin yllätys lävähti vasten kasvoja poismenon jälkeisenä ensimmäisenä arkipäivänä. Me surevat omaiset emme olisi uskoneet, kuinka varattuja seurakunnan tilat ovat näin joulun alla, sillä isäni tahtoa noudattaen halusimme tavallisen arkkuhautauksen ja seurakuntasalin muistotilaisuutta varten. Oli jos jonkinlaista joululaulusessiota, ompeluseuran pikkujoulua, päiväkerhon joulujuhlaa, parit häät ja jopa yhden työyhteisön jouluhartaus. Nyt jälkeenpäin voin sanoa, että onneksi saimme ajan tälle päivälle, näinkin lähelle joulua. Jos tilaisuutemme olisi ollut aiemmin, niin kieltämättä suunnitteluaika olisi jäänyt liian lyhyeksi ja tuloksena olisi ollut hätäisesti kasattu tilaisuus.

Muistotilaisuuden tarjoilu toimi moitteettomasti. Ruokaa ja kahvileipää jäi vielä kotiin vietäväksikin. Osallistuja-arviomme osui melko hyvin kohdalleen, muutama tuttava kärsii flunssasta tai muusta vaivasta, mutta pääsääntöisesti kaikki tulivat. Muistotilaisuus oli kuin sukujuhla. Jos olen nähnyt lähes kuusi sitten erästä sukulaistani, niin nyt oli vihdoin aika vaihtaa kuulumisia ihan kasvotusten. Oli oikeastaan kiva, kun eräs isäni työkaveri muisteli isääni, kuulin monta uutta asiaa ja osa kadoksissa olleista muistoista loksahti paikoilleen. Pappi oli hyvä ja asiallinen, yleensähän pappi on joko liian terhakka tai sitten aivan kadoksissa omien jaarittelujensa kanssa. Palautteen perusteella isäni hautajaiset olivat onnistuneet.

Suruaika ja sen vietto riippuvat viettäjästään, olen surrut omalla tavallani. Suru on henkilökohtainen. Mutta joka paikassa, missä toin esille viettäväni suruaikaa, sain erikoisen vastaanoton. Vastapuoli meni joko täysin lukkoon, hiljaiseksi ja keskustelu saattoi loppua kovinkin lyhyeen, vaikka olisin halunnut kuunnella uusimpia juoruja. Isäni kuoli viikonloppuna. Menin seuraavana päivänä äitini luokse, sillä arvelin hänen kaipaavan toisen ihmisen läsnäoloa. Poikkesin mennessäni ruokakaupassa ja ostin valkoisia kukkia sekä täytekakun, jos vaikka joku naapurin rouva tai muut tuttu poikkeaa äitini luona kahvilla. Nostin ostokseni kassahihnalle. Kassan nuori poju tokaisi hieman hymyillen, että taitaa olla juhlat tiedossa. Totesin vain isäni kuolleen edellisenä iltana, poju meni täysin hämilleen, taisi hieman järkyttyäkin.

Olen siis onnistunut sulkemaan jouluhössötyksen pois ajatuksistani. Olen mielenkiinnolla ja hieman vahingoniloisena seurannut muiden ihmisten säntäilyä jouluostoksillaan. Kävin eilen ruokakaupassa, ostin vain leipää ja maitoa. Taisin olla kassajononi helpoin asiakas, kun katsoin muiden ostoskärryjä. En edelleenkään ymmärrä intoa ostaa pullotettua vettä kanisterikaupalla. Pitääkö joulupöydässä olla lähdevettä, onko se hienompaa kuin tavallinen hanavesi? Kuinkahan moni joulunviettäjä syö itsensä taas ähkyyn, ja kuinka paljon jouluruuista menee jätesankoon pelkästään kyllästymisen vuoksi? Tuttu ja turvallinen ruokakauppani on ruokamarket, joka on avoinna kaikkina joulun päivinä, en siis osta ruokaa varastoon, muistotilaisuudesta ylijäänyttä ruokaakin sain mukaani. Imurointi saa olla joulusiivoukseni, annan pölykoirillekin kerrankin kunnon joulun.

Ei muuta kuin hyvää ja rauhallista joulua kaikille ikään, sukupuoleen, ulkonäköön, uskontoon ym. katsomatta!

Jostain kumman syystä päätin siivota hieman toisin kuin aikaisemmin. Vaihdoin huonekalujen paikkoja, ripustin uudet verhot jokaiseen ikkunaan ja urakkani kruunuksi ripustin ensimmäisen ja ehkä ainoan jouluvalon olohuoneen ikkunaan.

Olen tässä nyt totutellut muutaman tunnin uuteen sisustukseeni. Kun ennen tuijottelin vastapäisen talon parkkipaikalle läppäriäni käyttäessä, niin nyt koko työpöytä on aivan toisessa huoneessa. Entisestä makuuhuoneestani tuli uusi työhuoneeni ja entisestä makuuhuoneesta uusi makuuhuoneeni. Suurin homma oli siirtää koko seinän pituinen kirjahyllyni uuteen osoitteeseen läppärini kanssa. Onneksi tuttavani piipahti siivouskahville, joten huonekalujen siirtelyt sujuivat ilman suurempia voimain ponnistuksia.

Olohuoneessa muutin kalusteiden paikkaa aika radikaalisti. Onneksi kaapistani löytyi tarpeeksi pitkä antennijohto televisiolle, sillä entisessä paikassaan toosalle riitti reilun metrin antennijohto. Keittiö on nyt todellinen kyttäyspaikka, koska ruokapöytä on ikkunan edessä, josta on suora näköyhteys pihalle ja naapuritaloihin.

Kuten arvaatte, uusi järjestys on aiheuttanut jo outoja tuntemuksia. On jotenkin outoa kirjoittaa uudessa paikassa, samoin television katselu tuntui hassulta. Muutaman kerran olen jo kolhaissut itseäni huonekaluihin, sillä olin jo tottunut entiseen järjestykseen niin hyvin, että osasin jopa pimeässä liikkua itseäni kolhimatta. Nyt myös sähköjohdot näkyvät paikoin ehkä liiankin selvästi, kun ennen ne luikertelivat kalusteiden takana. Yllätyin, kuinka paljon huonekalut jättävät jälkiä lattiaan, vaikka jalat ovat olleet pehmustetut. Entinen sohvan sijainti näkyy kohtalaisen selvästi.

Nyt uudenjärjestyksen myötä olen tajunnut, kuinka paljon matoilla ja verhoilla voi muuttaa huoneen ilmettä. Entiset olohuoneen matot löysivät tiensä uudistuneeseen työhuoneeseen, karvalankamatto tuntuu kieltämättä mukavalta tässä läppärini ääressä istuessa. Tein uudesta makuuhuoneesta punaisen, mikä sai tuttavani hymyilemään pirullisesti. Keittiön punaiset matot lojuvat uudistuneessa nukkumatilassani, minkä kruunaa punakuviolliset verhot. Täytyy tunnustaa, että verhot ovat hyvännäköiset, vaikka ovat heräteostos.

Viikonloppuna täytyy testata, millä strategialla uudistunut asuntoni imuroidaan. Siinä, missä ennen saatoin imuroida suorilla vedoilla, niin nyt siinä saattaakin olla huonekalu kierrettävänä. Joulukuusen paikka jäi kyllä miettimättä, mutta onhan tässä vielä aikaa ennen kuin sen tuo sisälle.

Syy poissaolooni on mieleni pimeämpi puoli, olen nimittäin joskus yllytyshullu. Syntymäpäiväni aikaan löin tuttavani kanssa vetoa, kumpi meistä kestää pitemmän aikaa ilman tietokonetta ja älypuhelimen näpertelyä. Kumpikaan meistä ei välttämättä tarvitse työssään tietokonetta, joten sen suhteen veikkaus oli helppo. Kumpikaan meistä ei myöskään ole mikään verkoilla notkuja eli sekin edesauttoi, tai niin me ainakin luulimme. Aloitimme kokeilumme maanantaina 30. heinäkuuta, jolloin muutimme kaikki laskutustietomme paperiversioihin, ei siis yhtään e-laskua sähköpostina.

Minä voitin. Tuttavani kesti lokakuun seitsemänteen päivään saakka, minä sinnittelin vielä viikon eli vietin tietokoneesta vapaata noin 76 vuorokautta. Kokeilumme oli meille kummallekin mielenkiintoinen, kirjasimme samoja havaintoja. Kun avasin tietokoneeni eilen illalla, salasanani olivat vanhentuneet ja muutama päivitys odotti kiltisti lataamistaan. Koneeni kuntoon saattaminen vei minulta noin neljä tuntia. Sähköposteja oli tullut yllättävän vähän, mikä yllätti ainakin minut.

Kuten niin moni muukin asia, niin tietokoneen jäähy toi vieroitusoireita. Olin jotenkin tottunut joka iltaiseen hetkeen tietokoneeni kanssa, mutta selvisin siitä keksimällä muuta puuhaa. Tosin nyt iltojen pimetessä kaipasin tietokoneeni näppäilyä silloin tällöin. Kirjat, radio ja televisio täyttivät tietokoneella vietetyn aikani.

Mikä kokeilussa yllätti? Laskujenmaksu oli ensimmäinen hauskuus, varsinkin jos ei käytä erityistä maksuautomaattia. Kuten joskus muinoin laskuni tulivat nytkin postitse. Jos laskun maksaa pankintiskille, siitä menee käsittelymaksu, joka tuntuu olevan melko hintava pankista riippumatta. Jokainen pankintiskillä käyntini vei tililtämi keskimäärin viitisen euroa laskulta. Kun erään jäsenyhdistykseni vuosimaksu on kolme euroa vuodelta, niin riemuni repesi huomatessani käsittelymaksun olevan jäsenmaksuani suurempi.

Vakuutusmaksuni ilmestyi kiltisti kotiini isossa kirjekuoressa kesken kokeiluani. Taapersin lasku kainalossa vakuutusyhtiöni kassalle maksamaan laskun käteisellä. Se oli virhe, sillä eihän nykypäivän turvattomassa maailmassa vakuutusyhtiöt enää huolikaan käteistä rahaa, koska mitään kassaa ei ole. Vakuutustäti katseli minua kuin halpaa makkaraa, meinaanko tosiaan maksaa laskuni suoraan vakuutusyhtiöön. Sain pitkän esittelyn verkossa maksamisen eduista ja hyödyistä. En kertonut hänelle läppärilakostani. Hoidin laskun tilisiirtona pankissa, tosin ilman käsittelymaksua.

Toinen yllätys oli postin hitaus. Kun asuinseudulla on vielä kaksi kirjevapaata päivää, niin jokunen laskuni vietti muutaman ylimääräisen päivän postin suojissa. Asuntoni vastike seuraavalle kuukaudelle ilmestyi verkkopankkiini aina kuukauden toiseksi viimeisenä tiistaina, yleensä noin 20. päivän tienoilla ja maksun eräpäivä on aina veloitettavan kuukauden ensimmäinen tiistai. Syyskuun vastikkeeni oli valmis 20. elokuuta, mutta sain laskun postitse vasta 31. elokuuta. Maksuaikaa jäi hulppeat kolmisen päivää.

Kokeiluni aikana kohtasin yrityksiä, joilla ei enää ole paperista laskutusta tai sitten se maksullista. Voi niitä, joilla ei ole verkkopankkia tai muuta digitaalista maksusysteemiä. Tein muuten kivan laskelman. Elo- ja syyskuiden laskujeni summa oli x euroa, kokeiluni ansiosta maksoin lisäksi noin kolmanneksen lisää erilaisia käsittely- tai toimituskuja. Minusta se on aika paljon.

Unenlaatu oli kokeiluni positiivisin asia. Kun joka iltainen tietokoneen kanssa seurustelu jäi pois, uni parani, kun silmissä ei enää vilissyt kirkkaita valoja. En enää pähkäillyt unissani tietokoneen asennuksia tai virheilmoituksia, sen sijaan saatoin makoilla palmupuiden katveessa kiireettömästi.

Tunnen suurta sympatiaa niitä ihmisiä kohtaan, joilla ei ole minkäänlaista tietokonetta tai älypuhelinta elämäänsä sulostuttamassa. Kuinka paljon jääkään aikaa kaikelle yleishyödylliselle kuten haravoinnille, halonhakkuulle tai ihan vaan naapurin luona kyläilemiselle, kun ymmärtää elämän olevan lähempänä kuin hiiren klikkauksen takana.

En valita, minua ei helle ole toistaiseksi haitannut. Minua on motivoinut tuleva syksy (noin loka-marraskuun vaihde). Asun kivitalossa. Huoneistoni seinät ovat paksua sementtiä ja parkettilattian allakin on sementtinen pohja. Viilennyksistä ja tuuletuksista huolimatta huoneistoni sisälämpötila on noin 35 astetta. Minua ei palele, voin kulkea sisällä huoletta ilman villasukkia. Syksyllä tilanne muuttuu. Jos entiset merkit pitävät paikkaansa, huoneistoni sisälämpötila laskee syksyllä nippa nappa kahteenkymmeneen. Lattia muuttuu todella kylmäksi matoista huolimatta. Talvella tilanne ei paljoa muutu, lämpöpatterit vaikuttavat aika elottomilta ja koko ajan on pieni vilu. Olen siis päättänyt nauttia helteistä täysillä, sillä tiedän, mikä ”kylmyys” asuntoani hallitsee syksymmällä.

Eilen lauantaina iltapäivällä kuuntelin radiosta paikallisuutiset. Terhakka juontaja lupasi säätiedotuksessaan pientä muutosta vallitsevaan säätilaan. Asuinpaikkakunnalleni luvattiin voimakkaita ukkosia, puuskaista tuulta ja niiden myötä myös kunnon vesisateita. Tuosta säätiedotuksesta on kulunut nyt reilut 24 tuntia, koko aikana on ollut vain yksi noin kahden minuutin mittainen pieni sadekuuro. Ulkolämpötila on säilynyt 30 asteessa, tosin ilma on jotenkin painostavan tuntuinen. Taivaalla ei näy edes kunnon sadepilviä, aurinko vain jatkaa työvuoroaan.

Yksi entinen työkaverini on espanjalainen. Viestittelemme säännöllisesti. Hän yllätti minut, sillä hän onnistui järjestämään itselleen seminaarimatkan asuinpaikkakunnalleni. Totta kai minä tarjosin yösijan residenssistäni. Hän vietti kaksi hikistä päivää seminaarissaan virka-asussaan ja loput kolme päivää kiertelimme lähiseutuja, vietimme yhden päivän kesämökillänikin. Hän on kerran käynyt täällä työmatkallaan keskellä marraskuun loskakelejä, joten nyt hän koki uuden shokin, kun lämpömittari näytti hellelukemia.

Espanjalainen ihmetteli edelleen asioita, jotka ovat meille suomalaisille päivänselviä. Ohessa pieni osa hänen ihmettelyistään:

1)      Tietenkin yötön yö. Hän ei osannut nukkua kunnolla, koska oli liian valoisaa. Pimennysverhotkaan eivät auttaneet. Tosin loppuviikosta hän oli jo sopeutunut vallitsevaan tilanteeseen, kenties pakosta.

2)      Kesämökkini sääsket, paarmat ja muut öttiäiset. Ne olivat kaikki minun kimpussani, espanjalainen vain ihmetteli huitomistani.

3)      Hanavesi oli kuin suurikin ihme, kun hän joi sitä. Minun taloudessani eivät kaupan vesipullot juhli.

4)      Zefyr, Polka ja kumppanit eli suomalaiset mansikat ja niiden makeus sekä tuoreus. No, ovathan ne hieman parempia kuin täällä alkukeväästä myytävät espanjalaiset ”kumipallomansikat”.

5)      Ruokatarvikkeiden puhtaus ja yleistentilojen siisteys.

6)      Näimme ostosreissullamme mielenkiintoisen tapahtuman, mikä aiheutti espanjalaiselle päänvaivaa. Miten vastuuntuntoinen äiti voi laittaa kouluikäisen tyttönsä taksiin ja antaa rahat sekä osoitteen taksikuskille. (Äiti oli kuulemma menossa työhönsä ja tytär kotiinsa ostoksensa kanssa, joten äiti ei voinut kuskata tytärtään).

7)      Suomalainen metsä ja sen hiljaisuus. Kävimme mökkireissulla jo katselemassa mustikoiden tilannetta. Metsäreissumme huipentuma oli sekä minulle että espanjalaiselle tulomme peltoaukealle, jonka toisessa päässä kökötti hirvi viettämässä lounashetkeään.

Kuulemani mukaan espanjalaiselle ei jäänyt seminaarimatkastaan pahempia traumoja. Hän hikoilee toimistossaan vielä tämän kuukauden, kunnes suuntaa kesälomalleen. Minä myös nautin trooppisesta ilmamassasta, mikä tuntuu jämähtäneen asuinpaikkakuntani päälle.

Pariskunta pitää kesäpaikassaan muutamaa eläintä. Kaupungista tulee kissa yleensä mukana, mutta naapuritalosta lainataan kesäksi jokin toinen eläin. Viime kesänä heillä oli kaksi veikeää possua kesäpäiviä piristämässä omassa aitauksessaan. Apila ja Orvokki ovat tämän kesän hoidokit. He ovat vuohia, Apila mustavalkea ja Orvokki hieman vähemmän mustavalkea.

Koska herran käsi oli paketissa, rouva pyysi minua talkoisiin. Pihalta kaadetut koivut piti sahata ja pilkkoa talveksi kuivumaan. Suostuin tarjoukseen ilomielin; ruokapalkka ja sauna urakoinnin päätteeksi. Ilma oli mitä mainioin urakkaani, tosin rouva ja herra auttoivat minua kuntonsa mukaan. Puuha sujui sutjakkaasti.

Kuten kaikki vuohen omistajat tietävät, vuohi on utelias, leikkisä ja seurallinen. Niin myös Apila ja Orvokkikin, jotka seurasivat urakointiamme herkeämättä, osin vaarallisen lähellä hakkuupölkkyäni. Heitä piti välillä rapsuttaa, heille piti jutella, heidän kanssaan piti leikkiä. He seurasivat jokaista liikettäni, he seurasivat jopa liiteriin ja takaisin. Pariskunnan kissa toimi työmaan mestarina valvoen halonhakkuuni sujumista kaikkien sääntöjen mukaan. Apila ja Orvokki eivät ole tyhmiä. Kun he välillä söivät ruohoa ja muutenkin kuljeskelivat työmaani ympärillä, niin yhdessä välissä he rimpuilivat liiterin katolle. Liiterin takana oleva sorakasa ja pieni lautakasa olivat oivia askelmia vuohille kohti liiterin katonharjaa.

Urakkani onnistui hyvin. Ruoka- ja kahvihuolto toimivat moitteettomasti. Sauna ja pulahdus järveen olivat päiväni huipennukset. Mutta kieltämättä Apila ja Orvokki tekivät lähtemättömän vaikutuksen.

Kävin rouvan ja herran kanssa vielä naapuritalossa iltakahvilla ja tervehtimässä Apilan ja Orvokin 20 toveria. Jos olisin ujo, olisin häkeltynyt saamastani huomiosta, sillä tietäähän sen, miten vuohilauman kanssa käy.

Naapurin emäntä tekee itse vuohenjuustoa, sain mukaani pienen palan. Emännän mukaan juuston teko on helppoa, kun sitä hieman muokkaa. Tässä hänen antamansa ohje vuohenjuuston tekoon pääpiirteissään:

1)      Tarvitset 1,5 litraa vuohenmaitoa, 3 kananmunaa, 4 dl piimää ja suolaa.

2)      Sekoita munat ja piimä.

3)      Kuumenna maito lämpömittarin avulla 75 asteeseen.

4)      Lisää muna-piimäseos maitoon ja kiehauta pohjaa myöten. Sekoita sen verran, että seos juuri ja juuri kuplii.

5)      Nosta keitoksesi lämpimään paikkaan noin tunniksi (=seos juustoutuu). => Juustomassa jää kattilaan päällimmäiseksi heran valuessa pohjalle.

6)      Siivilöi juustomassa muottiin ja lisää suolaa oman makusi mukaan.

7)      Siirrä muotti jääkaappiin, jossa muotti saa olla yön yli (mielellään noin 10-12 tuntia).

8)      Kumoa juustoa tarjolle ja nauti. Erinomaista sellaisenaan, mutta todella hyvää moussakan, lasagnen tai uuniruokien lisukkeena. NAM!

Ruohonleikkuu sujui jo rutiinilla. Osaan sen vaikka silmät ummessa. Aidan maalauskin sujui kuin ammattilaisella. Olin vauhdissa, motivaationi oli korkealla. Sitten keksin, että saunaa varten pitää ottaa kunnon hiki.

Vähän aikaa sitten kaadoin pihalta pari isoa koivua, ne kun tuntuivat varjostavan ikävästi näkymääni keittiöstä laiturille. Oksia tuli paljon ja koivunrungot sahasin lyhyiksi. Jo edellisellä mökkikäynnilläni pilkoin oksat ja aloitin runkojen halkaisun pienemmiksi klapeiksi vähän kuin kuivumaan kesän yli. No eilen keksin, että saan sopivan saunahien jatkaessani klapien tekoa perinteisesti kirveellä pilkkoen.

Klapien teko sujui ilman ongelmia, koivut halkesivat melkein ajatuksen voimalla. Kovin suurta voimain ponnistusta klapien teko ei tuntunut tarjoavan. Ilma oli mukavan viileä, hyttysiä ei ollut mailla halmeillakaan ja naapuritalon kollikin kävi vain moikkaamassa myyräjahtiin mennessään.

Klapipinoni kasvoi vauhdilla. Sitten tuli ensimmäinen haastava koivupökkelö, joka oli oksainen ja sitä myöten hieman kiero. Sain pökkelön halki ja aloin tehdä klapeja. Olin pökkelön käsittelyssäni jo voiton puolella, kunnes yhtäkkiä klapi singahti päin näköäni. En ehtinyt reagoida mitenkään. Klapi osui suoraan silmälasieni nurkkaan. Samalla tunsin nenänvarressani kipua ja pyyhkiessäni nenääni käsineeni peittyivät vereen. Ei auttanut kuin mennä juoksujalkaa puhdistamaan haava ja peittämään se laastarilla.

”Toivuttuani” tarkistin tapahtumapaikan. Klapi oli osunut silmälasien yläosaan lähelle nenätukea. Aisat menivät kolmeen osaan. Sinänsä mielenkiintoista, että linssit säilyivät ehjinä. Alkujärkytyksestä toivuttuani jatkoin klapien tekoa, tosin hieman varovaisemmin ilman suojalaseja.

Saunaa lämmittäessäni ihailin naamatauluani peilistä. Verta tuli yllättävän vähän, vaikka kyseessä on nenä. Onneksi ”vammani” sijaitsi nenän sivussa, juuri siinä silmälasien nenätyynyjen alapuolella. Päättelin nenätyynyjen raapaisseen klyyvariini muiston klapien teosta. Kävin pikaisesti saunassa ja ajelin takaisin kotiin. Olin ollut kaukaa viisas, sillä olin ottanut myös toiset silmälasini mukaani. Muuten paluumatkani olisi voinut olla hieman haparoivampaa ajelua.

Yön yli nukuttuani tarkistin tilanteen, olin jo varautunut lähtemään terveyskeskuksen akuuttivastaanotolle paikattavaksi. Nenäni oli turvonnut ja toiselta puolen tumman sinertävän mustelman peitossa, kuin nyrkkeilijällä ainakin. Itse vamma vaikutti olevan nenätyynyn raapaisema isohko palkeenkieli. Kipua ei ollut, joten päätin selvitä päivän laastarilla ja jättää akuuttivastaanoton enemmän sitä tarvitseville.

Eniten minua tietenkin harmittaa silmälasieni kohtalo, moniteholinssit eivät ole halpaa lystiä. Menetin kotityössä käytettävät lasit, mutta onneksi minulla on toiset ”edustuslasit” samoilla ominaisuuksilla. Ne saavat kelvata vähän aikaa ennen kuin laitan uuden kotilasit. Toisaalta menetin vain tavaraa, entä jos olisinkin tehnyt klapeja ilman laseja. Isku olisi osunut suoraan toiseen silmääni ja vamma olisi voinut olla pahempi. Tosin onhan aika mairittelevaa, kun nenänvarteni on murjotun näköinen. Riittääpä kanssaihmisillä ihmeteltävää.

Tässä vaiheessa varmaan joku trendipelle ihmettelee, miksi en käyttänyt halkomis- tai klapikonetta. Miksi kaikki pitäisi automatisoida? Perinteinen halonhakkuu kirveellä on paljon tehokkaampaa ja luontoa rakastavampaa. Se käy oikein hyvin kuntoharjoittelusta, siinä saa hien ja saa olla ulkoilmassa. Oikeaoppinen halonhakkuu ei ole voimalaji, se on tekniikkalaji.

TE-toimiston täti tarkisti tilanteeni maaliskuun lopulla, kerroin hänelle kaipaavani jotain uutta ja tuoretta näkökulmaa työnhakuuni. Minulla oli tunne kuin pyörisin ympyrää pääsemättä siitä ulos. TE-täti kuunteli tarkkaavaisesti ja ehdotti asuinkuntani ylläpitämää työllisyyspalvelua, josta saisin itselleni työvalmentajan. TE-tädin ehdotus oli vapaaehtoinen, eikä se vaikuttaisi mitenkään aktiivimalliini. 

Tein taustatutkimusta työvalmentajan hyödyllisyydestä, pelkäsin sen olevan pelkkää sanahelinää, jossa sosiaalitäti yrittää valmentaa minua työelämään. Päätin kokeilla. Eihän sitä koskaan tiedä, millaisia keinoja löytäisin työnhakuuni.

Ilmoittauduin nettilomakkeella, jossa kysyttiin melko tarkasti työkokemus ja koulutustiedot. Parin päivän päästä minulle soitti koordinaattori, joka kysyi tarkemmin työ- ja koulutushistoriani. Sain ajan parin viikon päähän, koska työllisyyspalveluissa oli kiire ja työvalmentajat olivat pääsiäislomillaan. En saanut ohjeita, mitä minun tulisi ottaa mukaan, joten olin aktiivinen ja päivitin ansioluetteloni tilanteeseen sopivaksi sekä kirjoitin pienen hakemuksen tavoitteestani.

Ensimmäiselle sessiolle oli varattu puolitoista tuntia. Aika meni toiminnan esittelyyn, nettitunnuksieni luontiin ja lopuksi pääsin esittelemään osaamistani sekä taustaani. Työvalmentaja oli piipittävä nainen, joka delegoi koko ajan koordinaattoria. Kumpikin nainen oli ihmeissään, kun kysyin ansioluettelon tarpeellisuudesta. He ihmettelivät, miten olin niin aktiivinen, että olin osannut ihan oma-aloitteisesti tuoda ansioluetteloni ja hakemukseni mukanani. Tässä vaiheessa oma motivaationi laski ja aloin tehneeni virheliikkeen. Tämänkin ajan olisin voinut käyttää tehokkaaseen työnhakuun.

Tulin kotiin, olin jotenkin pettynyt ensimmäiseen sessioon. Otin kirjahyllystäni kirjan, jonka olin saanut, kun olin osallistunut entisessä työssäni coaching-koulutukseen. Päätin kerrata, mitä valmennuksessa tulikaan tapahtua ja miten sen tulisi edetä, sillä arvelin päättyneen session lähteneen jo alussa väärille urille. Kirjan mukaan lyhyesti: Coaching on ohjausmuoto, jossa coach tukee ja auttaa asiakasta (coachattava) kirkastamaan ja saavuttamaan henkilökohtaisia tai ammatillisia tavoitteitaan. Tavoitteellisuus ja ratkaisukeskeisyys ovat tärkeimmät perusperiaatteet. Prosessissa on neljä osaa: tavoite-nykytilanne-vaihtoehdot-seuraavat toimenpiteet. Kirjan mukaan valmentajan olisi hyvä tehdä suunnitelma, jossa mainitut neljä osaa perustuvat asiakkaan kertomukseen.

Kertaukseni vahvisti ajatuksiani. Piipittävä valmentaja ja hermoheikko koordinaattori eivät kartoittaneet nykytilannettani, käyttämiäni vaihtoehtoja tavoitteestani puhumattakaan. Ajattelin, että kenties seuraavassa sessiossa valmentajalla olisi esitettävänään jo jonkinlainen suunnitelma välietappeineen ja tarvittavine toimenpiteineen.

Toinen sessio pidettiin heti vapun jälkeen tunnin mittaisena. Valmentaja esitteli TE-toimiston sivustoa, mistä löydän avoimet työpaikat ja mahdolliset koulutukset. Hän ei tuntunut käsittävän, että sivusto on jo minulle tuttu, olenhan ollut jo melko kauan TE-toimiston asiakkaana. Valmentaja suositteli erästä koulutusta, jossa opetettaisiin työnhakuun liittyvien asiakirjojen tekoa sekä verkostoitumista. Hän suuttui, kun kieltäydyin koulutuksesta, sillä samat asiat löytyvät verkosta aika näppärästi. Tämän jälkeen valmentaja vaikutti unohtaneensa kaikki ensimmäisellä kerralla kertomani asiani. Ansioluetteloani ja hakemustani hän ei ymmärtänyt lainkaan. Ihmetteli hakemuksestani, miten pystyn asettamaan tavoitteeni niinkin selkeästi ja päämäärätietoisesti. Kertaamani kirjan mukaan valmentajan tulisi auttaa asiakasta laajentamaan näkökulmiaan, tunnistamaan olemassa olevat voimavaransa sekä ottamaan uusia keinoja käyttöönsä tavoitteen saavuttamiseksi. Minun valmentajani pysyi vaiti, lähinnä äimisteli itsevarmuuttani.

Tässä vaiheessa koordinaattori oli löytänyt minulle potentiaalisen työpaikan, joka oli ollut jo toista kuukautta avoinna asuinkuntani sisäisessä verkossa. Työtehtävä vastasi osittain tavoitettani. Nyt valmentajakin heräsi, tosin häntä kiinnosti, vieläkö tehtävä tosiaan oli avoinna. Koordinaattori lupasi toimittaa paperini hakuprosessiin. Tiesin jo tässä vaiheessa, että en saa esille noussutta työtehtävää.

Olin oikeassa. Kotona jäin miettimään, miksi valmentaja ei ollut aikaisemmin ilmoittanut työtehtävästä, vaikka se oli ollut kauan avoinna. Sain vastaukseksi, ettei valmentajani voi puuttua toisen valmentajan vastuualueisiin. Toiseksi hän mainitsi, että kaikkinainen kommunikointi tehdään sessioiden aikana, sillä joku muu työtön oli valittanut talvella joka viikkoisista työtarjouksistaan, kun valmentaja oli soittanut hänelle melko usein. Systeemi oli siis muuttunut. Avoimen työpaikan suhteen valmentajani, koordinaattorini ja toinen valmentaja kävivät tiivistä mailikeskustelua, jossa olin mukana. Ongelmana oli, onko tehtävä vielä avoinna. Tehtävä oli täytetty jo pari viikkoa aikaisemmin. Ajattelin kotona kahvia juodessani, että kenties työtehtävän täyttö ja kommunikointi olisi kenties voitu hoitaa fiksumminkin.

Kolmas sessio järjestettiin noin viikko sitten jälleen tunnin mittaisena. Olin ajatellut peruvani session, mutta päätin antaa valmentajalleni tilaisuuden, vaikka TE-tädin väliaikatarkistus oli ollut ihmettelyä täynnä. TE-täti oli soittanut päivää aikaisemmin ja kysynyt kuulumisiani. Kerroin pettyneeni valmennukseen, mihin sain TE-tädin ymmärryksen ja ihmettelyn valmennuksen tehottomuudesta. Valmentajani aloitti session jälleen TE-sivuston esittelyllä. Katkaisin hänen monologinsa ja kysyin, miten hän aikoo valmentaa minua kohti tavoitettani. Piipittävä valmentajani meni täysin lukkoon, kun kerroin oman käsitykseni valmennuksen tarkoituksesta. Sain käsityksen, että minä valmennan valmentajaani valmennuksen saloihin. Valmentajani oli kieltämättä täysin ”pihalla”, hän ei oikeastaan tiennyt mitään valmennuksen tavoitteellisuudesta tai ratkaisukeskeisyydestä. Pysyin rauhallisena palautetta antaessani. Valmentajani vilkuili koko kelloaan tai piirteli kukkia vihkoonsa. Hän oli täysin kuutamolla. Hermoheikko koordinaattori tunnusti suoraan, että olen hänen ensimmäinen valmennusasiakas ja koulussa opittu teoria on vielä hieman hakusessa. Jätin heidät turhautuneena.

Pari päivää viimeisimmästä sessiosta soitin valmentajan esimiehelle ja kerroin epäonnistuneesta valmennuksestani. Lisäsin, kuinka valmentaja tasapäistää kaikki työttömät, vaikka valmennus pitäisi rakentaa yksilöllisesti ja suunnitellusti kohti asiakkaan tavoitetta. Esimies kuunteli ja aikoi tehdä jotain. Mutta minä en jää odottamaan muutosta. Koska valmennus perustuu vapaaehtoisuuteen, lopetan valmennussuhteen kolmen session jälkeen. Alan nauttia kesästä ja hyttysistä, kohta sää kuitenkin muuttuu kylmemmäksi.