torstai, 28. kesäkuu 2018

Apila ja Orvokki

Hieman yli seitsemänkymppinen pariskunta viettää kesänsä maaseudulla. En enää muista, kumman lapsuudenkoti on heidän kesämökkinään, mutta väliäkö sillä. Pariskunta on hyvässä kunnossa, rouva puuhailee puutarhassaan ja herra on näppärä käsistään. Pari viikkoa sitten herra kompastui kaupunkiasuntonsa portaissa, kun oli tyhjentämässä postilaatikkoaan. Oikeaan ranteeseen tuli pieni vamma ja seurauksena oli pakkolepoa, joka on puuhakkaalle miehelle ongelma.

Pariskunta pitää kesäpaikassaan muutamaa eläintä. Kaupungista tulee kissa yleensä mukana, mutta naapuritalosta lainataan kesäksi jokin toinen eläin. Viime kesänä heillä oli kaksi veikeää possua kesäpäiviä piristämässä omassa aitauksessaan. Apila ja Orvokki ovat tämän kesän hoidokit. He ovat vuohia, Apila mustavalkea ja Orvokki hieman vähemmän mustavalkea.

Koska herran käsi oli paketissa, rouva pyysi minua talkoisiin. Pihalta kaadetut koivut piti sahata ja pilkkoa talveksi kuivumaan. Suostuin tarjoukseen ilomielin; ruokapalkka ja sauna urakoinnin päätteeksi. Ilma oli mitä mainioin urakkaani, tosin rouva ja herra auttoivat minua kuntonsa mukaan. Puuha sujui sutjakkaasti.

Kuten kaikki vuohen omistajat tietävät, vuohi on utelias, leikkisä ja seurallinen. Niin myös Apila ja Orvokkikin, jotka seurasivat urakointiamme herkeämättä, osin vaarallisen lähellä hakkuupölkkyäni. Heitä piti välillä rapsuttaa, heille piti jutella, heidän kanssaan piti leikkiä. He seurasivat jokaista liikettäni, he seurasivat jopa liiteriin ja takaisin. Pariskunnan kissa toimi työmaan mestarina valvoen halonhakkuuni sujumista kaikkien sääntöjen mukaan. Apila ja Orvokki eivät ole tyhmiä. Kun he välillä söivät ruohoa ja muutenkin kuljeskelivat työmaani ympärillä, niin yhdessä välissä he rimpuilivat liiterin katolle. Liiterin takana oleva sorakasa ja pieni lautakasa olivat oivia askelmia vuohille kohti liiterin katonharjaa.

Urakkani onnistui hyvin. Ruoka- ja kahvihuolto toimivat moitteettomasti. Sauna ja pulahdus järveen olivat päiväni huipennukset. Mutta kieltämättä Apila ja Orvokki tekivät lähtemättömän vaikutuksen.

Kävin rouvan ja herran kanssa vielä naapuritalossa iltakahvilla ja tervehtimässä Apilan ja Orvokin 20 toveria. Jos olisin ujo, olisin häkeltynyt saamastani huomiosta, sillä tietäähän sen, miten vuohilauman kanssa käy.

Naapurin emäntä tekee itse vuohenjuustoa, sain mukaani pienen palan. Emännän mukaan juuston teko on helppoa, kun sitä hieman muokkaa. Tässä hänen antamansa ohje vuohenjuuston tekoon pääpiirteissään:

1)      Tarvitset 1,5 litraa vuohenmaitoa, 3 kananmunaa, 4 dl piimää ja suolaa.

2)      Sekoita munat ja piimä.

3)      Kuumenna maito lämpömittarin avulla 75 asteeseen.

4)      Lisää muna-piimäseos maitoon ja kiehauta pohjaa myöten. Sekoita sen verran, että seos juuri ja juuri kuplii.

5)      Nosta keitoksesi lämpimään paikkaan noin tunniksi (=seos juustoutuu). => Juustomassa jää kattilaan päällimmäiseksi heran valuessa pohjalle.

6)      Siivilöi juustomassa muottiin ja lisää suolaa oman makusi mukaan.

7)      Siirrä muotti jääkaappiin, jossa muotti saa olla yön yli (mielellään noin 10-12 tuntia).

8)      Kumoa juustoa tarjolle ja nauti. Erinomaista sellaisenaan, mutta todella hyvää moussakan, lasagnen tai uuniruokien lisukkeena. NAM!

 

torstai, 7. kesäkuu 2018

Halolla päähän...

Ilma viileni, toivottavasti vain hetkellisesti. Päätin eilen lähteä päiväksi kesämökilleni puuhailemaan viileään ulkoilmaan ja lämmittää päivän päätteeksi saunan. Mikä sen mukavampaa kuin katsella järveä saunan jälkeen, kun hyttysistäkään ei ole vielä riesaa.

Ruohonleikkuu sujui jo rutiinilla. Osaan sen vaikka silmät ummessa. Aidan maalauskin sujui kuin ammattilaisella. Olin vauhdissa, motivaationi oli korkealla. Sitten keksin, että saunaa varten pitää ottaa kunnon hiki.

Vähän aikaa sitten kaadoin pihalta pari isoa koivua, ne kun tuntuivat varjostavan ikävästi näkymääni keittiöstä laiturille. Oksia tuli paljon ja koivunrungot sahasin lyhyiksi. Jo edellisellä mökkikäynnilläni pilkoin oksat ja aloitin runkojen halkaisun pienemmiksi klapeiksi vähän kuin kuivumaan kesän yli. No eilen keksin, että saan sopivan saunahien jatkaessani klapien tekoa perinteisesti kirveellä pilkkoen.

Klapien teko sujui ilman ongelmia, koivut halkesivat melkein ajatuksen voimalla. Kovin suurta voimain ponnistusta klapien teko ei tuntunut tarjoavan. Ilma oli mukavan viileä, hyttysiä ei ollut mailla halmeillakaan ja naapuritalon kollikin kävi vain moikkaamassa myyräjahtiin mennessään.

Klapipinoni kasvoi vauhdilla. Sitten tuli ensimmäinen haastava koivupökkelö, joka oli oksainen ja sitä myöten hieman kiero. Sain pökkelön halki ja aloin tehdä klapeja. Olin pökkelön käsittelyssäni jo voiton puolella, kunnes yhtäkkiä klapi singahti päin näköäni. En ehtinyt reagoida mitenkään. Klapi osui suoraan silmälasieni nurkkaan. Samalla tunsin nenänvarressani kipua ja pyyhkiessäni nenääni käsineeni peittyivät vereen. Ei auttanut kuin mennä juoksujalkaa puhdistamaan haava ja peittämään se laastarilla.

”Toivuttuani” tarkistin tapahtumapaikan. Klapi oli osunut silmälasien yläosaan lähelle nenätukea. Aisat menivät kolmeen osaan. Sinänsä mielenkiintoista, että linssit säilyivät ehjinä. Alkujärkytyksestä toivuttuani jatkoin klapien tekoa, tosin hieman varovaisemmin ilman suojalaseja.

Saunaa lämmittäessäni ihailin naamatauluani peilistä. Verta tuli yllättävän vähän, vaikka kyseessä on nenä. Onneksi ”vammani” sijaitsi nenän sivussa, juuri siinä silmälasien nenätyynyjen alapuolella. Päättelin nenätyynyjen raapaisseen klyyvariini muiston klapien teosta. Kävin pikaisesti saunassa ja ajelin takaisin kotiin. Olin ollut kaukaa viisas, sillä olin ottanut myös toiset silmälasini mukaani. Muuten paluumatkani olisi voinut olla hieman haparoivampaa ajelua.

Yön yli nukuttuani tarkistin tilanteen, olin jo varautunut lähtemään terveyskeskuksen akuuttivastaanotolle paikattavaksi. Nenäni oli turvonnut ja toiselta puolen tumman sinertävän mustelman peitossa, kuin nyrkkeilijällä ainakin. Itse vamma vaikutti olevan nenätyynyn raapaisema isohko palkeenkieli. Kipua ei ollut, joten päätin selvitä päivän laastarilla ja jättää akuuttivastaanoton enemmän sitä tarvitseville.

Eniten minua tietenkin harmittaa silmälasieni kohtalo, moniteholinssit eivät ole halpaa lystiä. Menetin kotityössä käytettävät lasit, mutta onneksi minulla on toiset ”edustuslasit” samoilla ominaisuuksilla. Ne saavat kelvata vähän aikaa ennen kuin laitan uuden kotilasit. Toisaalta menetin vain tavaraa, entä jos olisinkin tehnyt klapeja ilman laseja. Isku olisi osunut suoraan toiseen silmääni ja vamma olisi voinut olla pahempi. Tosin onhan aika mairittelevaa, kun nenänvarteni on murjotun näköinen. Riittääpä kanssaihmisillä ihmeteltävää.

Tässä vaiheessa varmaan joku trendipelle ihmettelee, miksi en käyttänyt halkomis- tai klapikonetta. Miksi kaikki pitäisi automatisoida? Perinteinen halonhakkuu kirveellä on paljon tehokkaampaa ja luontoa rakastavampaa. Se käy oikein hyvin kuntoharjoittelusta, siinä saa hien ja saa olla ulkoilmassa. Oikeaoppinen halonhakkuu ei ole voimalaji, se on tekniikkalaji.

keskiviikko, 30. toukokuu 2018

Työvalmentaja

Aika on taas kulunut joutuisasti. Edellisen kirjoitukseni aikaan oli keväisen loskainen keli, tänään on jo kesä. Aurinko ilahduttaa ja ampiaiset lentelevät ralliaan parvekkeellani. Aikani on kulunut aktiivimallista nauttien.

TE-toimiston täti tarkisti tilanteeni maaliskuun lopulla, kerroin hänelle kaipaavani jotain uutta ja tuoretta näkökulmaa työnhakuuni. Minulla oli tunne kuin pyörisin ympyrää pääsemättä siitä ulos. TE-täti kuunteli tarkkaavaisesti ja ehdotti asuinkuntani ylläpitämää työllisyyspalvelua, josta saisin itselleni työvalmentajan. TE-tädin ehdotus oli vapaaehtoinen, eikä se vaikuttaisi mitenkään aktiivimalliini. 

Tein taustatutkimusta työvalmentajan hyödyllisyydestä, pelkäsin sen olevan pelkkää sanahelinää, jossa sosiaalitäti yrittää valmentaa minua työelämään. Päätin kokeilla. Eihän sitä koskaan tiedä, millaisia keinoja löytäisin työnhakuuni.

Ilmoittauduin nettilomakkeella, jossa kysyttiin melko tarkasti työkokemus ja koulutustiedot. Parin päivän päästä minulle soitti koordinaattori, joka kysyi tarkemmin työ- ja koulutushistoriani. Sain ajan parin viikon päähän, koska työllisyyspalveluissa oli kiire ja työvalmentajat olivat pääsiäislomillaan. En saanut ohjeita, mitä minun tulisi ottaa mukaan, joten olin aktiivinen ja päivitin ansioluetteloni tilanteeseen sopivaksi sekä kirjoitin pienen hakemuksen tavoitteestani.

Ensimmäiselle sessiolle oli varattu puolitoista tuntia. Aika meni toiminnan esittelyyn, nettitunnuksieni luontiin ja lopuksi pääsin esittelemään osaamistani sekä taustaani. Työvalmentaja oli piipittävä nainen, joka delegoi koko ajan koordinaattoria. Kumpikin nainen oli ihmeissään, kun kysyin ansioluettelon tarpeellisuudesta. He ihmettelivät, miten olin niin aktiivinen, että olin osannut ihan oma-aloitteisesti tuoda ansioluetteloni ja hakemukseni mukanani. Tässä vaiheessa oma motivaationi laski ja aloin tehneeni virheliikkeen. Tämänkin ajan olisin voinut käyttää tehokkaaseen työnhakuun.

Tulin kotiin, olin jotenkin pettynyt ensimmäiseen sessioon. Otin kirjahyllystäni kirjan, jonka olin saanut, kun olin osallistunut entisessä työssäni coaching-koulutukseen. Päätin kerrata, mitä valmennuksessa tulikaan tapahtua ja miten sen tulisi edetä, sillä arvelin päättyneen session lähteneen jo alussa väärille urille. Kirjan mukaan lyhyesti: Coaching on ohjausmuoto, jossa coach tukee ja auttaa asiakasta (coachattava) kirkastamaan ja saavuttamaan henkilökohtaisia tai ammatillisia tavoitteitaan. Tavoitteellisuus ja ratkaisukeskeisyys ovat tärkeimmät perusperiaatteet. Prosessissa on neljä osaa: tavoite-nykytilanne-vaihtoehdot-seuraavat toimenpiteet. Kirjan mukaan valmentajan olisi hyvä tehdä suunnitelma, jossa mainitut neljä osaa perustuvat asiakkaan kertomukseen.

Kertaukseni vahvisti ajatuksiani. Piipittävä valmentaja ja hermoheikko koordinaattori eivät kartoittaneet nykytilannettani, käyttämiäni vaihtoehtoja tavoitteestani puhumattakaan. Ajattelin, että kenties seuraavassa sessiossa valmentajalla olisi esitettävänään jo jonkinlainen suunnitelma välietappeineen ja tarvittavine toimenpiteineen.

Toinen sessio pidettiin heti vapun jälkeen tunnin mittaisena. Valmentaja esitteli TE-toimiston sivustoa, mistä löydän avoimet työpaikat ja mahdolliset koulutukset. Hän ei tuntunut käsittävän, että sivusto on jo minulle tuttu, olenhan ollut jo melko kauan TE-toimiston asiakkaana. Valmentaja suositteli erästä koulutusta, jossa opetettaisiin työnhakuun liittyvien asiakirjojen tekoa sekä verkostoitumista. Hän suuttui, kun kieltäydyin koulutuksesta, sillä samat asiat löytyvät verkosta aika näppärästi. Tämän jälkeen valmentaja vaikutti unohtaneensa kaikki ensimmäisellä kerralla kertomani asiani. Ansioluetteloani ja hakemustani hän ei ymmärtänyt lainkaan. Ihmetteli hakemuksestani, miten pystyn asettamaan tavoitteeni niinkin selkeästi ja päämäärätietoisesti. Kertaamani kirjan mukaan valmentajan tulisi auttaa asiakasta laajentamaan näkökulmiaan, tunnistamaan olemassa olevat voimavaransa sekä ottamaan uusia keinoja käyttöönsä tavoitteen saavuttamiseksi. Minun valmentajani pysyi vaiti, lähinnä äimisteli itsevarmuuttani.

Tässä vaiheessa koordinaattori oli löytänyt minulle potentiaalisen työpaikan, joka oli ollut jo toista kuukautta avoinna asuinkuntani sisäisessä verkossa. Työtehtävä vastasi osittain tavoitettani. Nyt valmentajakin heräsi, tosin häntä kiinnosti, vieläkö tehtävä tosiaan oli avoinna. Koordinaattori lupasi toimittaa paperini hakuprosessiin. Tiesin jo tässä vaiheessa, että en saa esille noussutta työtehtävää.

Olin oikeassa. Kotona jäin miettimään, miksi valmentaja ei ollut aikaisemmin ilmoittanut työtehtävästä, vaikka se oli ollut kauan avoinna. Sain vastaukseksi, ettei valmentajani voi puuttua toisen valmentajan vastuualueisiin. Toiseksi hän mainitsi, että kaikkinainen kommunikointi tehdään sessioiden aikana, sillä joku muu työtön oli valittanut talvella joka viikkoisista työtarjouksistaan, kun valmentaja oli soittanut hänelle melko usein. Systeemi oli siis muuttunut. Avoimen työpaikan suhteen valmentajani, koordinaattorini ja toinen valmentaja kävivät tiivistä mailikeskustelua, jossa olin mukana. Ongelmana oli, onko tehtävä vielä avoinna. Tehtävä oli täytetty jo pari viikkoa aikaisemmin. Ajattelin kotona kahvia juodessani, että kenties työtehtävän täyttö ja kommunikointi olisi kenties voitu hoitaa fiksumminkin.

Kolmas sessio järjestettiin noin viikko sitten jälleen tunnin mittaisena. Olin ajatellut peruvani session, mutta päätin antaa valmentajalleni tilaisuuden, vaikka TE-tädin väliaikatarkistus oli ollut ihmettelyä täynnä. TE-täti oli soittanut päivää aikaisemmin ja kysynyt kuulumisiani. Kerroin pettyneeni valmennukseen, mihin sain TE-tädin ymmärryksen ja ihmettelyn valmennuksen tehottomuudesta. Valmentajani aloitti session jälleen TE-sivuston esittelyllä. Katkaisin hänen monologinsa ja kysyin, miten hän aikoo valmentaa minua kohti tavoitettani. Piipittävä valmentajani meni täysin lukkoon, kun kerroin oman käsitykseni valmennuksen tarkoituksesta. Sain käsityksen, että minä valmennan valmentajaani valmennuksen saloihin. Valmentajani oli kieltämättä täysin ”pihalla”, hän ei oikeastaan tiennyt mitään valmennuksen tavoitteellisuudesta tai ratkaisukeskeisyydestä. Pysyin rauhallisena palautetta antaessani. Valmentajani vilkuili koko kelloaan tai piirteli kukkia vihkoonsa. Hän oli täysin kuutamolla. Hermoheikko koordinaattori tunnusti suoraan, että olen hänen ensimmäinen valmennusasiakas ja koulussa opittu teoria on vielä hieman hakusessa. Jätin heidät turhautuneena.

Pari päivää viimeisimmästä sessiosta soitin valmentajan esimiehelle ja kerroin epäonnistuneesta valmennuksestani. Lisäsin, kuinka valmentaja tasapäistää kaikki työttömät, vaikka valmennus pitäisi rakentaa yksilöllisesti ja suunnitellusti kohti asiakkaan tavoitetta. Esimies kuunteli ja aikoi tehdä jotain. Mutta minä en jää odottamaan muutosta. Koska valmennus perustuu vapaaehtoisuuteen, lopetan valmennussuhteen kolmen session jälkeen. Alan nauttia kesästä ja hyttysistä, kohta sää kuitenkin muuttuu kylmemmäksi.

keskiviikko, 11. huhtikuu 2018

Kuva jäi ottamatta

Asun kolmekerroksisen kerrostalon ylimmässä kerroksessa. Pidän asunnostani ja sieltä avautuvasta näkymästä. Parvekkeeni on iso ja lasitettu, se on kuin ylimääräinen huone.

On kevät. Yöllä on vielä pakkasta ja päivällä aurinko paistaa parvekkeelleni. Olen nyt muutaman päivän seurannut parvekkeeni yläosaan kertynyttä katolta tulevaa lunta ja kuinka kivasti lumivaippa jäätyy aina öisin. Alkuviikosta huomasin lumivaipassa jääpuikkoja, joista yksi kiinnitti huomioni, sillä se oli jotenkin poikkeava. Eilen illalla mielenkiintoni oli huipussaan. Jääpuikko oli venynyt melkoiseen mittaan. Avasin lasit ja kiipesin parvekkeella olevalle pöydälle ja mittasin massiivisen puikon. Rullamittani kertoi pituudeksi peräti 146 senttiä.

Kun tänään aamulla heräsin, massiivinen jääpuikko edelleen paraatipaikallaan. Päätin ikuistaa puikon kamerallani, mutta samalla ajattelin odottaa iltapäivään, sillä puikko olisi kauneimmillaan iltapäivän auringossa. Kun säätiedotus lupasi koko päiväksi pilvistä, niin jätin puikon vielä kasvamaan.

Ja niinhän siinä kävi kuin pelkäsin, menetin tilaisuuden. Kävin aamulla asioilla ja sen jälkeen poikkesin tuttavilla päiväkahvilla. Tulin kotiini vasta iltapäivällä kolmen tienoilla. Päätin ottaa puikosta kuvan saman tien. Mutta puikko oli poissa, se oli katkennut ja jäljelle oli jäänyt vain pieni nysä. Menetin siis mahdollisuuden minun silmissäni suuren jääpuikon kuvaamiseen. Harmituksellani ei ollut rajoja. Minun olisi pitänyt hoitaa kuvaussessioni jo aamulla, jolloin jääpuikko loisti koko komeudeltaan aamupakkasessa.

Parvekettani odottaa seuraava keväänmerkki. Sulavasta lumesta tuleva vesi valuu nyt seuraavan viikon norona parvekkeenlaseihin ja sitä kautta kaiteen ulkopuolella olevaan suojapeltiin. Onneksi olen jo asunut residenssissäni tarpeeksi kauan, joten olen tottunut suojapeltiin valuvan veden ääneen. Monelle vieraalle ääni on ollut melko hermoja raastava.

 Vesi siis valuu tavallisesti viikon verran, riippuu tietenkin iltapäivän lämpötiloista. Taloyhtiö ei ole koskaan suosinut lumen pudottamista manuaalisesti katolta, sillä olemme päättäneet antaa luonnon hoitaa tehtävänsä. Kun veden valuminen katolta loppuu, on aika valmistautua seuraavaan keväthommaan: parvekkeenlasit tulee pestä sekä sisä- että ulkopuoleltaan. Se on joskus ollut melkoinen akrobaattinen kokemus.

tiistai, 3. huhtikuu 2018

Tuulahdus alakoulusta

Poikkesin tänään ruokamarketissa, kun jääkaappi oli melkein tyhjä pääsiäisen jälkeen. Pakkasin tavarani reppuuni ja oli palauttamassa ostoskärryjä, kun kuulin takaani jonkun kutsuvan minua nimelläni. Käännyin ja havaitsin katsovani outoa ihmistä silmästä silmään. Hänessä oli kuitenkin jotain tuttua.

Hän esitteli itsensä ja kertoi olleensa kanssani samalla luokalla ykkös- ja kakkosluokalla, jonka jälkeen hän oli muuttanut ja joutunut vaihtamaan koulua. Pikkuhiljaa muistini palautui 1970-luvulle, jolloin aloitin koulunkäyntini. Samalla löysin muistini syövereistä vastapäätä seisovan henkilön nimen.

Juttumme lähti käyntiin, kuin olisimme olleet jokapäiväisiä tuttuja. Henkilö kertoi tunnistaneensa minut heti, kun oli nähnyt minut kassajonossa. En ollut kuulemma paljoa muuttunut, mitä nyt pituutta oli tullut muutama sentti ja vyötärölle muutama kilo. Minulle tuotti kieltämättä vaikeuksia tunnistaa hänet, sillä edellisestä tapaamisestamme oli kulunut aikaa; kakkosluokan kevätjuhlassa.

Henkilö kertoi elämästään, minä omastani. Hän oli viettänyt kiertelevää elämää osin isänsä liikkuvan työn vuoksi. Hän kertoi muuttaneensa lukemattomia kertoa. Avioliittoja oli takana kaksi ja lapsia oli siunautunut viisi. Hän oli jo kuulemma isovanhempi yhdelle taaperolle. Koulu oli jäänyt pakolliseen yhdeksään luokkaan, jonka jälkeen hän oli tehnyt mitä erinäisimpiä hommia. Kertoipa hän vielä, että nykyään hän on jo puoleksi eläkkeellä ja hoitaa silloin tällöin äitiään.

Tulin kotiini. Otin lipastoni laatikosta valokuva-albumin ja katsoin vanhoja koulukuviani. Tunnistin tapaamani henkilön pienen pohdinnan jälkeen. Saman tien muistin, että henkilö oli alakoulussa erittäin vähäruokainen. Muistin, kuinka opettaja valitti hänelle lautaselle jääneestä lounaasta. Nykyään tilanne lienee toinen, sillä henkilö oli selvästi ylipainoinen. Muistin myös, kuinka kauniisti hän kirjoitti kaunokirjoitusta ja luki täydellä teholla meidän muiden vielä opetellessamme aakkosia.

Ykkös- ja kakkosluokan opettajani oli terhakka rouva, joka oli yli-innokas liikkuja. Hän paukutti tamburiinia jumppatunneilla, jopa pesäpalloa pelattiin tamburiinin säestyksellä. Jos oikein muistan, opettaja jakoi aina oppilaansa kahteen ryhmään: oli huonot ja hyvät. Muistan, kuinka tuhersin itkua käsityötunnilla, kun en oppinut virkkaamaan siilille piikkejä. Siili on vielä tallessa, tosin ilman virkattuja lisävarusteitaan. En ole tuon jälkeen virkannut kertaakaan.

Kun katselin ykkös- ja kakkosluokan kuviani, kokeilin, kuinka monen nimen vielä muistan. Osan nimi tuli oitis, muutaman kanssa piti hieman pähkäillä. Ykkösluokallamme oli 26 oppilasta, 12 tyttöä ja 14 poikaa. Kakkosluokalla meitä oli enää 20, kymmenen kumpaakin sukupuolta. Tosin kakkosluokan kuvasta puuttuivat ehkä sairaana olleet kaksi tyttöä.

Aloin miettiä, mitähän tuon ajan luokkakavereistani on tullut. Yksi heistä asuu melko lähellä omia vanhempiani ja näen häntä silloin tällöin. Hänestä tuli opettaja. Kahden luokkakaverini tiedän kuolleen, toinen tapaturmaisesti ja toinen johonkin kamalaan sairauteen. Yhden tapasin kerran Berliinin lentokentällä ollessani siellä työreissulla, hän oli lentoemo. Yksi on ainakin poliisi, sillä hän oli kerran televisiossa jonkin rikosuutisen yhteydessä.

Koska en ole sosiaalisessa mediassa, niin yhteydenpito entisiin luokkakavereihin on jäänyt hieman vähemmälle. Luokkakokoukset eivät jostain syystä kiinnosta minua. Uskon, että jokaisella liittyy koulunkäyntiinsä sekä hyviä että huonoja muistoja. Antaa muistojen olla sellaisenaan, miksi niitä pitäisi vielä päivittää jossain luokkakokouksessa. Paitsi, kun nyt tarkemmin mietin, niin mitenkähän nykyisin suhtautuisin ykkösluokan ihastukseeni, jos hän tupsahtaisi ruokamarketissa eteeni. Olisikohan se suurikin pettymys?