keskiviikko, 29. maaliskuu 2017

Kauppareissua kerrakseen

Säätiedotus lupasi aamupäiväksi pientä pakkasta ja auringonpaistetta. Voisiko olla parempi ulkoilusää, ajattelin miettiessäni päivän liikuntatuokiota. Päätin yhdistää reippaan kävelyn kauppareissuuni, joten suuntasin tuttuun ruokamarkettiin hedelmien ja maidon ostoon.

Menomatkalla ohitse pyöräili nuori opiskelija nilkat ja pää paljaina. Olikohan hänellä kylmä vastatuuleen polkiessa, kun keväinen tuuli tuntui minunkin kasvoissani arktiselta? Hetken kuluttua pyörä luiskahti kumoon ja pyöräilijä makasi pitkin pituuttaan minun edessäni. Kysyttyäni pyöräilijän tilannetta hän nousi ja kirosi huonoa aurausta. Hänen matkansa jatkui kenties muutaman mustelman kera. Mitähän aurausta hän tarkoitti, sillä kulkuväylä oli lähes sula ja hyvin hiekoitettu? Jos asfaltin päällä oleva pieni vesilammikko jäätyy pakkasyönä, niin totta kai se on liukas. Tosin sen havaitseminen pyöräillessä saattoi olla hankalaa, jos ajatus oli muualla kuin itse pyöräilyssä.

Käytän yleensä tavallista ovea ruokamarkettiin mennessäni. Nyt ovella kaksi mummoa piti kokoustaan, joten päätin poiketa rutiineistani ja menin pyöröoven kautta. Tai no, yritin mennä. Kaupan pyöröovi on neliosainen: kaksi vastakkaista lasikaappia on varattu mainoksille ja esiteltäville tuotteille, kaksi muuta lasikaappia on tarkoitettu asiakkaiden sisään- ja ulosmenoille. Minä ja joku taksisuhari asetuimme sisäänmenoreitille. Silloin se tapahtui, ovi pysähtyi. Minä ja taksisuhari seisoimme kuin akvaariossa muiden asiakkaiden tuijotellessa. Sähkökatkoksesta ei ollut kysy, koske toinen pyöröovi toimi ja kaupan valot paloivat. Meidän käyttämämme ovi päätti vain mennä oikosulkuun. Kaupan turvamies ja yksi kassahenkilö yrittivät korjata ovea siinä onnistumatta.

Kuten tiedätte, aika matelee tuollaisessa tilanteessa tosi hitaasti. Onneksi en mene helposti paniikkiin, taksikuskikin vaikutti ihan selväjärkiseltä. Katselimme pelastusyritystämme huumorimielellä. Kaupan turvamies soitteli jo varmaan huoltomiehille, kunnes taksikuski päätti kokeilla raakaa voimaa. Hän potkaisi ovenkehikkoon ja kas, ovi lähti pyörimään. Ostosreissu jatkui suunnitellusti. Kaupasta poistuessani ovi oli uudelleen pysäytetty ja varustettu käytön kieltävällä lapulla. Kuinkahan kauan olisin jaksanut seisoa oven sisässä pelkällä huumorimielellä?

Kassajonosta huomasin, että ruokamarketissa oli mahdollisuus ennakkoäänestykseen. Se oli tässä kaupassa uutuus, viime vaaleissa sitä ei ollut. Äänestyspaikalla olikin yllättävästi jono. Asetuin jonon hännille, mutta kauaa en ollut viimeinen. Jono tuntui matelevan, koska äänestyskoppeja oli vain kaksi ja toisen virkailijan tietokoneessa oli jokin yhteysongelma. Oletteko koskaan miettineet, mitä äänestysjonossa voisi jutella tuntemattomien ihmisten kanssa? Sää on jo puhki kulunut aihe. Jonossa ei voi oikein kysellä äänestysvinkkejäkään, tai ketä aiot äänestää tai meinaatko piirtää pelkän kirkkoveneen äänestyslippuun. Oli siis parempi seisoa tuppisuuna ja etsiä henkilöllisyystodistusta.

Vaalikahvi on yksi perinteistäni. Äänestyksen jälkeen on hyvä mennä kahville. Niin tein nytkin. Muutin paluureittiäni ja koukkasin erään kahvilan kautta. Iso mukillinen kahvia ja uunituore korvapuusti (tosi iso muuten) maksoivat vain kolme euroa. Mielestäni hinta ja laatu kohtasivat. Pienistä sattumuksista huolimatta kauppareissustani jäi hyvä mieli, liikuntana se taisi jäädä miinukselle – kiitos vaalikahvin.

 

perjantai, 24. maaliskuu 2017

Maksu kassalle, kiitos

Sattuipa tänään hauska juttu bensa-asemalla. Kadun varressa seisovan sähköisen ilmoitustaulun mukaan menovesi oli alennuksessa: autoni käyttämä 98 oktaaninen maksoi vain 1,459 euroa litralta. Kurvasin mittarille, jossa maksu piti suorittaa kassalle. Aloitin tankkaamisen. Jokin välähti silmäkulmassani. Käänsin katseeni ilmoitustaululle, jossa uudeksi hinnaksi olikin tullut 1,559. Hinta niin sanotusti pompahti.

Jatkoin tankkaamistani, kunnes tuli aika sulkea bensatankin korkki. Katsoin mittaria. Siinä oli vielä vanha litrahinta. Lähdin kassalle päin, mutta palasin takaisin hakemaan autoon unohtamaani lompakkoani. Katsahdin samalla mittariin kuin varmistaakseni tankkaamani bensan määrän. Mittarissa olikin jo uusi hinta.

Pienellä jännityksellä menin kassalle, minkähän litrahinnan kassakone löytää bensalleni. Olin jo valmis esittämään valituksen huijauksesta, sillä oikeustajuni mukaan tankkauksen alussa ja lopussa pitäisi olla samat hinnat. Tekopirteä kassatyttö oli valmiina rahastamaan. Mainitsin hänelle asiasta, tyttö pyöritteli silmiään tietämättömänä. Hänen mielestään minun pitää maksaa kalleimman litrahinnan mukaan.

Kassakone oli jäänyt ajastaan jälkeen, sillä litrahinta ei ollut ennättänyt päivittyä kassajärjestelmään. Bensani maksoi siis 1,459 euroa litralta ja alennuskorttini alensi sitä vielä huikeat 0,02 senttiä litralta. Mitenkähän bensa-asema olisi reagoinut, jos minulta olisikin vaadittu kalliimpi hinta valituksistani huolimatta?

Onkohan kadunvarren hintataulussa jokin ajastin ja minkä vuoksi hinta vaihtui kesken tankkaukseni? Muita bensan ostajia asemalla ei ollut, kahvittelijoita sitä enemmänkin. Hinnannousu taisi olla sidoksissa alkavaan lounastaukoon, sillä kaarsin tankille 10:30. Koska bensa-asema on suosittu lounaspaikka, niin varmaan ruokailijoista joku ostaa samalla kulkupeliinsä myös menovettäkin. Sesonki- ja ruuhka-aikaan hinta voi olla korkeampi, vai? Tälle ajatukselleni on toinen peruste, jonka huomasin nyt illalla siitä ohi ajaessani. Bensa-asema sijaitsee erittäin lähellä isoa ruokakauppaa ja nyt litrahinta oli jo 1,589. Ja varmasti joku kaupassa kävijä ostaa samalla reissulla myös bensansa. Voittoahan kertyy bensakauppiaalle.

Itse ostin vain 20 litraa, joten erotus halvemman ja kalliimman hinnan välillä jää suhteellisen pieneksi. Mutta jos lounasaikaan bensanostoon sattuukin työkone, bussi tai kuorma-auto, jotka tarvitsevat tankkiinsa täytettä, niin erotushan on jo ruhtinaallinen. Bensakauppias kiittää ja tankkaaja maksaa, koska yleensähän bensa on samoissa hinnoissa myös muissa lähiseudun asemilla. Miten kassatyttö olisi reagoinut, jos minun sijassani tankkaajana olisikin ollut vaikkapa sata litraa ostanut asiakas, joka olisi valittanut kesken tankkauksen nousseesta litrahinnastaan?

Jos ajatusleikkiä jatketaan eteenpäin, niin voiko bensalla olla kolme eri litrahintaa: ilmoitustaulussa, tankissa ja kassakoneessa olisikin eri hinnat, koska hinnat eivät ole ehtineet synkronisoitua keskenään?

keskiviikko, 15. maaliskuu 2017

Tiskikone

Kuulun siihen harvinaiseen ihmisryhmään, joka ei omista tiskikonetta. Sellaista ei ole koskaan ollut huushollissani ja tuskin tuleekaan. Perinteinen käsin tiskaus on mitä parhain rentoutumiskeino. Tiskaan käyttämäni astiat lähes joka ilta, joten aamulla on mukava könytä unisin silmin puhtaaseen keittiöön tiskipöydän kiiltäessä kuin peilin.

Viime aikoina rentoutumiseeni on tullut häiriötekijä, mitä ei ole ennen ollut. Lähes jokaisen tiskaukseni aikana jokin astia menee rikki ja pahimmillaan sirpaleet leviävät pesuvaahdon sekaan. Tänään särkyi juomalasi tiskialtaaseen, kun se kolahti toiseen astiaan. Eilen rakkaasta kahvimukistani lähti korva kesken puhdistuksen. Viikonloppuna salaattikulho ja pullavati sanoivat työsopimuksensa irti kesämökkini tiskialtaassa, tosin eri päivinä. Mielestäni tiskaan oikeaoppisesti, astioita kunnioittaen kunnon tiskiharjalla. En ole edes kovakourainen.

Itsestään särkyvät astiat merkitsevät varmaan jotain. Sanonnan mukaanhan sirpaleet tietävät onnea, toivotaan parasta. Pitäisikö minun nyt alkaa uskoa enteisiin ja heittäytyä taikauskoiseksi? Entä jos tiskiongelmani onkin viime viikon kirjallisen nautinnon seurausta? Luin nimittäin hyvän kirjan, jossa esiteltiin kaiken maailman räyhähenkiä (ks. Mervi Kosken uutuuskirja ”Maailman merkillisimmät kummitustarinat”).

Mutta palataanpa arkeen. Tiesitkö, että tiskaus on muutakin kuin hyvä rentoutumiskeino? Se nimittäin hoitaa käsiä, varsinkin jos rentoudut ilman kumihanskoja. Jopa kynsienalustat puhdistuvat tiskatessa. Jos käsissäsi on pinttynyttä likaa kuten öljyä, niin kuivapese kätesi ensin astianpesuaineella ja huuhtele sen jälkeen. Ja kas kätesi ovat puhtaat. Kylpyhuoneen voit pestä huoletta Fairylla tai korvikkeella, samoin peilit. Ja mikä parasta veteen laimennettu astianpesuaine on paras ikkunoiden puhdistaja.

Olen melko ehdoton ihminen. Huushollissani eivät korvikkeet juhli, vihreä Fairy on ylivoimainen ykkönen. Nyt tietenkin joku luontoihminen jyrähtää ja manailee mielessään, kuinka paljon Fairy tuhoaa vesistöjämme ja muuta luontoamme. So what? En anna sen vaikuttaa tiskauskäytäntöihini. Ajatelkaa, kuinka mukavaa on upottaa kätensä tiskivaahtoon.

tiistai, 28. helmikuu 2017

Mäkeä alas

Minä ja kolme tuttavaani vietimme tänään omaa laskiaistapahtumaamme. Päätimme heittää aikuisen käytössäännöt nurkkaan ja valloitimme läheisen mäenlaskupaikan testiämme varten. Meitä askarrutti, mikä on paras mäenlaskuväline. Valikoimamme rajoittui tavalliseen punaiseen pulkkaan, rattikelkkaan, mustaan jätesäkkiin ja muovisiin minisuksiin (kai vielä muistatte minisukset omasta lapsuudestanne?).

Mäki oli yllättävän hiljainen, sillä lähialueen päiväkotilaiset taisivat olla päiväunillaan puolen päivän jälkeen. Muutama ohikulkija katsoi meitä hieman kummeksuen, miten aikuiset voivat viettää laskiaista mäenlaskun merkeissä. Se ei meitä haitannut ja sääkin oli suosiollinen.

Testimme voittajaksi selviytyi punainen pulkka, joka oli kaikkien arvosteluissa selvä ykkönen. Pulkka on tukeva ja hyvä istua. Pienet hyppyrit eivät horjuttaneet pulkan sulavaa liikettä, se pysyi vakaana. Pulkka on hieman ahdas aikuisen keholle, jalat eivät oikein kunnolla mahdu kyytiin varsinkaan ensimmäisen laskun ajaksi. Mutta varsin pian aikuislaskija löytää itselleen aerodynaamisen asennon ja alkaa nauttia vauhdin hurmasta.

Testimme toinen sija meni hieman yllättäen mustalle jätesäkille. Sen käyttö vaatii tosin akrobaattisia kykyjä, mutta vauhdin hurma voittaa hankalan laskuasennon. Laskiessa lumi pöllyää kivasti silmille ja laskun suunta on arvoitus. Jätesäkin kyydissä et välttämättä pääsee suoraan alas kuten pulkalla vaan jätesäkki pyörii ja hyörii mäen alas, vähän kuin oman päänsä mukaan. Huonoina puolina testiraatimme piti juuri huonoa ohjattavuutta ja laskuvälineen kestokykyä. Jätesäkki kuluu laskiessa ja pahimmassa tapauksessa repeää kesken hyvän vauhdin.

Rattikelkka keräsi kannatusta sekä puolesta että vastaan. Yhden testaajan mielestä rattikelkka oli lapsuuden joulujen toivelahja, jota kohdeltiin sesonkiaikanaan hyvin. Rattikelkan omistaja leveili ja leuhki, koska kelkassa oli erillinen jarru. Sitähän ei pulkassa ole. Rattikelkka on selkävaivaisen kauhu, koska laskuasento ei ole kovin ergonominen. Vaikka kelkassa on ratti, sen ohjattavuus jää vajaaksi. Vauhtiin päästyään kelkka tahtoo suunnistaa mielensä mukaiseen suuntaan. Hyppyrit vaativat kelkkailijalta taitoa, sillä yleensä laskijan ja välineen tiet eroavat hyppyrissä. Laskija mätkähtää mäkeen kelkan jatkaessa alaspäin.

Minun lapsuudessani jokaisella itseään kunnioittavalla mäenlaskijalla tuli olla minisukset. Vain nynnyt käyttivät sauvoja laskiessaan. Kuinka monta vaaratilannetta muistuikaan tänään mieleeni, mutta luultavasti lapsena olin uhkarohkeampi ja luuni kestävämmät. Aikuisena tilanne on toinen. Minisukset ovat todella liukkaat muoviläpyskät, jotka sidotaan parilla hassulla remmillä laskijan jalkoihin. Sukset vaativat hyvää tasapainoa käyttäjältään, sillä muuten löydät itsesi ensiapuasemalta. Vaikka testimme mäki oli kohtalaisen pieni, niin tunnustan suoraan pelänneeni tänään laskea sitä alas minisuksilla.

Mäenlaskumme jälkeen suunnistimme kotiini, jossa tarjosin testiryhmän jäsenille hernekeittoa uudella twistilläni. Jälkiruokana oli kahvia, pannukakkua ja aamulla paistettuja laskiaispullia ilman täytteitä. Pullien kohdalla koin pienen yllätyksen, sillä kukaan ei halunnut erillisiä täytteitä, joten minun ei tarvinnut alkaa vatkata kermaa. Hilloahan oli jo pannukakun kanssa. Minähän en voi sietää mantelia, joten sitä ei myöskään huushollistani löydy. Hyvillä mielin ja hyvin ravittuina aloitimme kisastudiomme.

 

tiistai, 14. helmikuu 2017

Tunnetko ystävän?

Kevät on näyttänyt ensimmäisiä merkkejään. Lämpötila huitelee plussan puolella ja pikkulinnut laulavat kuin keväällä konsanaan. Juuri kun olemme selvinneet Runebergin tortuista ja valmistaudumme laskiaispullien tekoon, niin tälle päivälle on merkitty Ystävänpäivä, jolloin kuulemma pitäisi tarjoilla sydänleivoksia ja muuta ystävyyttä korostavaa suuhunpantavaa. Itselleni päivä on vain päivä muiden joukossa. Ehkä ikäni alkaa tehdä jo tehtäväänsä, etten oikein innostu. Jos joku viettää, niin se on hänen valintansa, enkä puutu siihen.

Osallistuin vähän aikaa sitten erääseen työhaastatteluun, jonka jälkipyykki toi muistutuksen ystävyyden merkityksestä. Minä ja neljä muuta työnhakijaa saimme kutsun viimeiseen haastatteluun ennen valintaa. Rekrytoija tarjosi siis meille viimeisen mahdollisuuden vakuuttaa hänet osaamisellamme. Avoimeen tehtävään oli saapunut 77 hakemusta, joista jatkoon oli päässyt kymmenen hakijaa. Näille jokaiselle järjestettiin pari tuntia kestävä yksilöllinen haastattelu ja pienimuotoinen psykologinen testi. Lisäksi jokainen sai kotitehtäväkseen käytännön kokeen, jolla mitattiin tehtävässä vaadittua osaamista. Osallistuin kaikkiin kolmeen osioon ja olin varma, että putoan pois tässä vaiheessa hakuprosessia.

Olin siis yllättynyt saadessani kutsun viimeiseen vaiheeseen. Kutsun mukana tuli myös tarkemmat ohjeet, joiden mukaan aamupäivän aikana viisi jäljelle jäänyttä tekevät ryhmänä simulointiharjoituksen. Sen jälkeen oli tiedossa viimeinen haastattelu rekrytoivan yrityksen edustajien kanssa. Myös tässä tilaisuudessa koko viiden hengen ryhmä oli yhtä aikaa läsnä.

Viiden hengen ryhmämme käsitti sekä miehiä että naisia. En tuntenut heistä ketään ennestään, kaikki tuntuivat sopivilta avoinna olevaan tehtävään. Ryhmähenkemme oli yllättävän hyvä, vaikka kyseessä oli tietynlainen kilpailu. Toki simuloinnin aikana muutamalle ehdokkaalle sattui pieni ohilyönti, haluttiin antaa todellisuutta parempi kuva itsestään. Pääsin sen verran perille ehdokkaista, että kaksi heistä tunsi toisensa entisestä työpaikastaan. He olivat kuulemma olleet töissä samalla osastolla, istuneet lähekkäin ja jakaneet elämäntarinaansa toisilleen muulloinkin kuin työpaikan kahvitunnilla. He olivat reissanneet ja harrastaneet yhdessä vapaa-aikoinaan, sillä he olivat asuneet lähes naapureina. Toinen heistä tykkäsi puhua isoon ääneen ja hölöttää asiansa kaikkien kuullen. Toinen oli sen sijaan se hiljaisempi, ei kuitenkaan mikään tuppisuu. Ystävyys oli loppunut hiljaisen mentyä naimisiin ja muutettu toiselle paikkakunnalle uusiin työtehtäviin.

Ymmärtäähän sen, että ystävän jälleennäkeminen kirvoittaa kielenkannat. Mikä onkaan sen parempi paikka päivittää kuulumiset kuin työhaastatteluun sisältynyt lounastunti. Valitettavasti me kolme muuta kandidaattia ja pari rekrytoijaa kuulimme kaiken, halusimmepa tai emme. Meidän kuuntelijoiden oma keskinäinen rupattelumme jäi hieman pintapuoliseksi.

Kun olimme tehneet kaikki vaaditut tehtävät ja istuneet viimeisessä tentissämme, tuli aika sanoa näkemiin. Rekrytoijat lupasivat ilmoittaa lopputuloksestaan sähköpostilla vielä saman illan aikana. Päätös oli tullut postilaatikkooni noin kello 18.00, itse avasin mailini vasta tunnin myöhemmin. Tehtävään valittiin juuri tuo edellä mainitsemani hiljainen hakija, jolla oli tehtävään vaadittava kokemus. Olen edelleen samaa mieltä valintaraadin kanssa. Heidän päätöksensä oli oikea, koska hakija oli myös minun mielestäni hyvä tyyppi, kokenut, sopivan ikäinen ja hyväkäytöksinen ja -luontoinen. Itse olen tyytyväinen, että pääsin noinkin pitkälle. Sammutin läppärini tyytyväisenä.

Kun sitten seuraavana aamuna avasin mailiboxini, peto oli päässyt irti. Päätöstä oli kommentoitu aika suoraan ja jopa kovin sanoin. Me kaikki viisi loppusuoralle päässyttä tiesimme toistemme osoitteet, joten könttämailihan oli syntynyt heti, kun rekrytoija oli laittanut viestin päätöksestään. Kaikki osallistujat kulkivat siis mailikeskustelussa mukana.

Kuten tiedätte, tosi-ystävyys punnitaan vasta tiukoissa tilanteissa. Tuo mainitsemani hölösuu kandidaatti oli hurjistunut ja lähettänyt valintalautakunnalle kysymyksen, tiesivätkö he, että tehtävään valitun aviopuoliso oli syyllistynyt nuorena rikokseen saaden siitä sakkotuomion. Ja tätähän oli sitten kommentoitu koko hakija- ja rekrytointiporukan kesken. Sähköpostien perusteella valinnasta oli syntynyt sota, jossa jokainen heitti omia kommenttejaan. Mailiketju oli kuin pahimmaltakin cat-kanavalta. Tosin rekrytoijat olivat tyytyneet vain muutamaan lyhyeen viestiin. Lukiessani viestejä tunsin itseni ulkopuoliseksi, koska en ollut heittänyt ainoatakaan kommenttia eikä mailistani ollut lähtenyt ainoatakaan viestiä asian tiimoilta. Olin ollut valinnasta samaa mieltä ja siten siirtänyt päätöksen unholaan. Minua ei edes harmittanut, etten tullut valituksi.

Näin Ystävänpäivänä kannattaa itse kunkin miettiä, missä tilanteessa olisit valmis kertomaan jotain hämärää ystäväsi menneisyydestä ja onko se kertomisen arvoista. Entä tunnetko iloa vai kateutta ystäväsi menestyksestä? Voiko työkaverisi olla ystäväsi vai onko vaarana pelkkä töistä puhuminen esimerkiksi yhdessä harrastaessanne?

Kerroin tuon tarinan yhdelle hyvälle ystävälleni, jonka kanssa olemme jakaneet ilot ja surut aina lapsesta saakka. Muutama suvantovaihe matkallemme on mahtunut, mutta olemme niistä selvinneet. Kuultuaan tarinani ystäväni heitti minulle vastapallon: Miten minä olisin menetellyt, jos minä ja hän olisimme olleet samassa tilanteessa? Olisinko alkanut kertoa hakuraadille ystäväni nuoruuden seikkailuista? Vastaukseni oli kielteinen, koska mielestäni ystävyys perustuu luottamukselle ja kunnioitukselle. Ja toiseksi työpaikkoja saa aina uusia, mutta hyvää ystävää ei niinkään usein. (Ystäväni reaktioista päätellen vastaukseni taisi olla melko naiivi?)