maanantai, 17. heinäkuu 2017

Lili ja Lola

Sain aiheen tämänkertaiseen eläinjuttuuni radiosta, jossa kerrottiin koiran rauhoittavasta vaikutuksesta hammaslääkärin vastaanotolla. Koiran rapsuttelu vie kuulemma potilaan huomion pois hammaslääkärin toimenpiteistä, joten jo potilaan pelkkä suun avaaminen sujuu ilman kitkaa ja tuskan hikeä. Näin lääkäri voi aloittaa purukaluston tarkastuksen huoletta ja levollisin mielin.

Olen lapsesta saakka pelännyt koiria. Minulle on ihan sama, onko kyseessä iso vai pieni karvaturri. Jo pelkkä koiran näkeminen saa pelkoni pinnalle. Minua puri koira käsivarteen, kun olin alle kouluikäinen. Onneksi kädelleni ei käynyt kummemmin, vain toppatakin hiha repeytyi. Ehkä kammoni koiria kohtaan juontuu tuosta tapahtumasta. Muutama vuosi sitten olin juoksulenkillä, kun hihnan päässä riuhtonut karvakasa päätti hyökätä nilkkaani. Nilkkaani jäi jäljet tapahtumasta ja selvisin viikon sairauslomalla. Kammo jäi, ja koiran omistajan aggressiivinen käytös kohtaani vain pahensi asiaa. Välttelen siis vieläkin kontaktia koiran kanssa, mikään vakuuttelu koiran hyvästä käytöksestä ei saa mieltäni muuttumaan.

Radiossa luettu uutinen toi muistiini kuvia lapsuudestani. Ennen kaikkea muistini sopukoista tuli esiin kääpiöpinserit Lili ja Lola. Kirjoitan siis muistikuvani jo poisnukkuneista terapeuteista.

Lapsuudenkotini oli omakotitalo. Muutama talo meistä eteenpäin oli iso valkoinen omakotitalo, jossa asui leskinainen Lilin ja Lolan kanssa. Hauskuus piili siinä, että leski oli hammaslääkäri, joka piti iltavastaanottoaan kotonaan. Vastaanotto oli kaikkien lähiseudun asukkaiden suosiossa, koska se oli lähellä hammasongelmaisia. Vastaanotolle oli tietenkin oma sisäänkäyntinsä. Kun potilas avasi ulko-oven, hän tuli pieneen tuulikaappiin. Kun hän avasi sisäoven, Lili ja Lola aloittivat elämöintinsä ja kiivaan haukuntansa, vaikka he olivat toisella puolen taloa. Potilaan istuessa odotushuoneessa, haukunta jatkui. Tuntui kuin Lili ja Lola tulisivat seinien läpi. Potilas ei koskaan kuullut, että koiria olisi kielletty.

Hammaslääkäri avasi oven hoitotilaansa. Samalla ovenavauksella potilasta kohti syöksyi kaksi mustaa pikkukoiraa jatkaen haukuntaansa. Tässä vaiheessa heikkohermoinen potilas oli jo kauhusta kankea, varsinkin kun koirat eivät antaneet edes silittää itseään. Yleensä tässä vaiheessa hammaslääkäri komensi narisevalla äänellään koiriaan, jotka hieman rauhoittuivat. Potilas asettui hoitotuoliin, koko hoitotila oli iso avara huone, joka oli jotenkin yhteydessä hammaslääkärin yksityisiin tiloihin. Hoitotuolissa maatessaan potilas tunsi kuinka koirat hyppivät hänen jalkojaan vasten. Koirat olivat hiljaa, mutta nuuhkivat inhottavasti potilaan kenkiä ja kenties sormiakin. Potilas makasi laverilla lamaantuneena koirien tutkiessa häntä ja hammaslääkärin jaaritellessa niitä näitä lähiseudun tapahtumista.

Hammaslääkärin työvälineet eivät olleet viimeisen muodin mukaisia. Työ eteni verkkaisesti. Hoidon aikana potilaan huomio keskittyi liian moneen asiaan: hammaslääkärin jaaritteluun, poran odotteluun ja ennen kaikkea koirien ääniin. Lili ja Lola olivat jotenkin levottomia, ne kulkivat huoneessa edestakaisin. Kuinka hyvin kuulomuistiini onkin jäänyt Lilin ja Lolan kynsien äänet vastaanottotilan parkettilattialla. Juuri tuo ääni muistui mieleeni radiota kuunnellessani. Minun suhteeni hammaslääkärissä käynti oli kaikkea muuta kuin terapeuttinen. Ihmettelen vieläkin, miten hallitsin lapsena pelkoni niin hyvin, että Lili ja Lola sekä vanhanaikainen hammaspora tuntuvat nykyään isoltakin saavutukselta.

Koska lähes jokainen lähiseudun asukas kävi korjauttamassa hampaansa Lilin ja Lolan vastaanotolla, kaikkien mielessä oli koirien merkittävä rooli hoitotyössä. Jokaisen potilaan suhteen koirat noudattivat edellä kuvaamaani prosessia. Jos joku kertoi käyneensä hammaslääkärissä, keskustelu siirtyi varsin pian koiriin. Kukaan ei muistanut itse hoitotoimenpiteestä mitään, vain koirien haukunta ja kynsien rapina parkettilattialla jäivät mieleen.

Olen ollut lähes 20 vuotta nykyisen hammaslääkärini asiakkaana. Suhteemme alkuaikoina paljastui, että lapsuuden hammaslääkärini oli ollut opettamassa tulevaisuuden hammaslääkäreitä, omanikin oli ollut hänen oppilaansa. Ja kuten arvata saattaa nykyinenkin hammaslääkärini muistaa Lilin ja Lolan. Olen sanonut nykyiselleni, että jos hänen vastaanotolleen ilmestyy terapiakoira, niin yhteistyömme loppuu siihen paikkaan. Lili ja Lola tekivät lähtemättömän vaikutuksensa minuun.

Miten Lilin ja Lolan kävi? Olin jo muuttanut pois kotoa, kun äitini kertoi toisen koiran kuolleen. Huolimatta vanhuudestaan Lili ja Lola olivat viettäneet kohtalaisen terhakkaa ja aktiivista elämää. Toinen koira oli jostain syystä saanut elämästään tarpeekseen ja karannut. Pari päivää myöhemmin hammaslääkäri oli löytänyt sen pahasti haavoittuneena lähimetsästä. Koira ei ollut toipunut kärsimyksestään, vaan eläinlääkäri oli nukuttanut sen. Muutamaa päivää myöhemmin eloonjäänyt kääpiöpinseri kuoli ikävään. Hammaslääkäri oli löytänyt sen aamulla kuolleena nukkumakoristaan. Hammaslääkäri jäi yksin isoon taloonsa, hän lopetti vastaanottonsa ja keskittyi seurapiirielämään. Hän oli virkeä ja aktiivinen eläkeläinen. Viikkoa ennen 96-vuotispäiväänsä hammaslääkäri lähti Lilin ja Lolan luokse. Naapurin mukaan hammaslääkäri sai kohtauksen postinhakureissuullaan.

torstai, 13. heinäkuu 2017

Taas kissajuttu

Olen viikon verran seurannut paikallislehden yleisönosaston jatkokirjoittelua, jonka pääosassa on syytön kissa. Kuten tiedätte, KisuMisu herättää kannanottoja sekä puolesta että vastaan. Ja mitäpä olisi kunnon yleisönosasto ilman kissakeskustelua.

Paikallislehdessä eräs rouva kirjoitti tulenpalavan kannanoton naapurinsa kissasta, joka poikkeaa rouvan isolla vaivalla istutettuihin pionipenkkeihin. Kissa kuulemma kääntää penkit ylösalaisin, mikä tuntuu ärsyttävän pioninkasvattajaa. Kasvattaja näki vain yhden vaihtoehdon eli seuraavasta kerrasta kissa siirtyisi kissojen taivaaseen.

Osa jatkokeskusteluun osallistuneista lukijoista kannatti rouvan toimintasuunnitelmaa, osa taas puolusti kissaa. Jatkokeskustelun mielenkiintoisin piirre oli, että yksikään siihen osallistunut ei kertonut muita keinoja kissan häätämiseksi tontilta. Minun mielestäni on melko raakaa, jos haulikko on ainoa vaihtoehto. Eikö pionin kasvattajan olisi helpompi keskustella kissan omistajan kanssa ja tuoda huolensa ilmi sanallisesti kuin yleisönosaston kautta? Naapurisopu taitaa olla vieras käsite kukkiaan palvovalle rouvalle. Ymmärrän kyllä rouvan harmituksen: jos suurella vaivalla saa aikaiseksi jotain silmäteräänsäkin arvokkaampaa ja sitten yhtäkkiä aikaansaannos tuhoutuu, niin kyllähän se pistää mielen matalaksi.

Asuin nuorena opiskelijana eräässä pihamökissä, myös vuokranantajani asuivat samassa pihapiirissä. Tontti oli iso ja omistajat ahkeria puutarhaihmisiä. Olin asunut parisen viikkoa ja samalla ihmetellyt tontilla sinne tänne nakattuja appelsiininkuoria. Emäntä vastasi ihmettelyyni hymyssä suin, että kuoret pitävät kissat pois tontilta. Ne kyllä saattavat uteliaisuuttaan kulkea pihan poikki, mutta appelsiininkuorista lähtevän tuoksun perusteella istutukset jäävät rauhaan. Myöhemmin olen jopa itse käyttänyt samaa konstia, jos olen halunnut suojella jotain arvokasta istutustani. Varmasti on olemassa muitakin keinoja kissan karkottamiseksi tontiltaan, minulle appelsiininkuoret ovat olleet se helpoin tapa.

Vanhempani asuvat omakotitalossa. Niin kauan kuin muistan, heillä on pihapuussaan lintulauta, muistaakseni minun luomukseni alakoulun käsityötunnilta. Lintulauta on hieman aikansa elänyt, mutta se jotenkin kuuluu vanhempieni pihapiiriin. Takapihalla oleva isompi ja modernimpi syöttöalusta ei kiinnosta ketään, ei varsinkaan ruokittavia. Vanha lintulauta sijaitsee muutaman metrin päästä keittiönikkunasta. Kahvia juodessa on kiva seurata pihan elämää, johon kuuluvat talitiaiset, varpuset, harakka, varis, pulu, tikka, siili ja orava. Vanhempieni lähistöllä asuu nuoripari, jolla on ulkoileva kissa. Silloin tällöin se oikaisee kotiinsa vanhempieni pihan kautta. Kissan ja lintulaudan rinnakkaiselo ei ole synnyttänyt yhtään konfliktia. Kukkapenkit ovat pysyneet kunnossa parin greipinkuoren ansiosta. Silloin tällöin vanhempani jopa ihmettelevät, jos kissaa ei ole näkynyt vähään aikaan.

Mutta palataan takaisin yleisönosastoon. Tuntuu jotenkin turhalta kirjoittaa naapurin kissasta julkisesti ja tehdä eläimestä lainsuojaton. Jos pionipenkki on kasvattajalleen niin tärkeä, että sen vuoksi naapurisopu rakoilee, eikö kukkapenkki kannattaisi suojata jotenkin vaivihkaa eikä toitottaa ongelmasta koko maailmalle. Vai onko tarkoituksena tuoda ilmi, ”että hei minulla on lähiseudun komein pionipenkki”? Onko pioninkasvattaja ajatellut, että vikaa voi olla hänessäkin? Ehkä naapuri vain pitää mölyt mahassaan eikä tuo pioninkasvattajan ärsyttäviä piirteitä julkisuuteen. Onneksi tietämykseni tapauksesta rajoittuu pelkästään yleisönosaston kirjoituksiin. Minun mielestäni kissa kulkekoon rauhassa ja puutarhuri hommatkoon karkotteen, jos kissa ärsyttää.

Miksi omalle pihalle ilmestyvä naapurin kissa ärsyttää? Kissanpissa tuoksuu aika voimakkaalle ja kissa luuraa / häiritsee pihapiirin muuta eläimistöä. Usea koiraihminen inhoaa kissoja, koska kissa ei tottele vaan ”toimii oman mielensä mukaan”. Kissaa kiinnostaa kaikki uusi, kuten pionipenkki, kyllästyttyään kissa etsii uuden mielenkiintoisen kohteen. Vapaana kulkeva kissa ei koskaan kakkaa omaan pihapiiriinsä, koska eihän kukaan halua sotkea omaa pihaansa. Tätä varten on naapuri, josta löytyy mielenkiintoisia kohteita. Loppujen lopuksi kissa on äärimmäisen tarkka, mihin se tekee tarpeensa. Kissa ei tykkää kulkea talutushihnassa, se ei ole samanlainen ulkoilija kuin koira. Kissasta on mukava tarkkailla ympäristöä, itsenäisesti ja omaan uteliaisuuteen perustuen.

sunnuntai, 18. kesäkuu 2017

Kirsillä menee lujaa

Tiedätkö, mikä on Bombus? Se on uusi vuokralaiseni, joka ei maksa vuokraa oleskelustaan. Sen nimi on Kirsi ja viettää paljon aikaansa parvekkeellani. Se ilmestyy heti kun auringon säteet osuvat parvekkeelleni eli noin puolenpäivän jälkeen. Se jatkaa puuhasteluaan iltamyöhään.

Sanotaan, että ihminen kutsuu nimellä itselleen tärkeitä asioita, esineitä ym. Minä kuulun tähän joukkoon. Kirsi on lihava kimalainen, joka viettää aikaansa parvekkeeni kukkaistutuksissa. Se ei häiritse minua. Sen elelyä on kiva seurata. Jos sitä ei näy, saatan huolestua.

Parvekkeeni mattokoukussa riippuu värikäs amppeli-istutus. Se on Kirsin aloituspysäkki, jota se kiertelee ja haistelee. Sitten Kirsi lentää pois palaten taas hetken päästä uudestaan. Nyt se suuntaa parvekkeen keskiosaan, jossa on kaksi äitini kasvattamaa punaista pelargoniaa pienellä pöydällä. Ne ovat Kirsille välipala.  Ilta-aurinko paistaa parvekkeeni toiseen päähän, seinäkoukussa roikkuu pieni amppeli. Se on Kirsin iltapala.

Kimalainen on viisas. Se tietää, ettei parvekkeelleni kannata rakentaa pesää. Muutama vuosi sitten ihmettelin, miksi parvekkeellani lentää paljon mehiläisiä. Seurasin heidän touhujaan pari päivää, kunnes keksin niiden pesäpaikan mattokoukun juuresta, pienen suojapellin alta. Niiden lystinpito loppui lyhyeen, koska myrkytin pesän. Sen jälkeen yksikään Maija mehiläinen ei ole parvekkeellani uskaltanut näyttäytyä. Kimalainen sen sijaa rakentaa pesänsä vanhaan onkaloon, kuten hiiren tai myyrän koloon. Erään tuttavani mukaan kimalaiset eivät pesi kiviseinillä vuoratuille parvekkeille tai sieltä löytyviin koloihin. Lohduttava tieto!

Kirsi kimalaisella on myös ystävä. Nyt parina iltana amppeli-istutukseni on vetänyt puoleensa Pertsaa, joka on tavallinen sitruunaperhonen. Ihmettelen vain, miksi Pertsa tulee näinkin korkealle, sillä parvekkeeni on kolmannessa kerroksessa. Tavallisesti perhonen liihottaa maan tasalla.

Ai mistä tulee nimi Kirsi? Tuttavani istui parvekkeellani ja katseli kimalaisen menoa. Hänen mukaansa kimalainen kaahasi kuin Kimi Räikkönen. Ristimme vuokralaiseni ensin Kimiksi. Sitten minulle selvisi, että kimalaisilla vain pesän naaraat eli työläiset keräävät yhdyskunnalle ravintoa eli lentävät kukasta kukkaan. Tämän valaisevan tiedon perusteella Kimistä tuli Kirsi. Jos on kerta Maija mehiläinen, niin on myös Kirsi kimalainen.

Mainittakoon, että Kimi kimalaisella ei ole ravinnon keruuseen soveltuvia ruumiinosia, joten ne eivät osallistu yhdyskunnan ruokkimiseen vaan keskittyvät ”siihen toiseen hommaan”.

tiistai, 13. kesäkuu 2017

Peukalo töissä

Tein viikonloppuna jotain, mitä en ole tehnyt pitkään aikaan. Edellisestä kerrasta oli jo 25 vuotta, joten oli aika muistella, miten liftaaminen onnistuu nykyään. Olisin päässyt määränpäähäni omalla autollani tai julkisella kulkuneuvolla, mutta kokeilunhaluni vei voiton. Liftasin noin kolmensadan kilometrin matkan kotoani tuttavani kesämökille.

Koska moottoritiellä ei saa liftata, päätin kävellä kotoani noin seitsemän kilometriä lähes-valtatien varteen, tie yhtyy myöhemmin moottoritiehen. Otin paikkani bensa-aseman läheiseltä bussipysäkiltä. Olin seisonut noin vartin peukalo pystyssä, kunnes ensimmäinen auto pysähtyi. Vanhempi pariskunta oli menossa kesäpaikalleen noin viidenkymmenen kilometrin päähän. Nakkasin viikonloppureppuni Volvon takakonttiin ja istuin takapenkille. Matka kului rattoisasti, mies keskittyi ajamiseen rouvan syventyessä keskustelemaan liftarinsa kanssa. Ensin puhuimme säästä, sitten rouva ihmetteli liftaustaktiikkaani, sillä minulla ei ollut mitään infolappua määränpäästäni. Loppumatka meni kertoessa kesämökkeilystä puolin ja toisin. Kävi ilmi, että miehellä on sukulaisia samalla paikkakunnalla, missä oma kesämökkini sijaitsee. Kirkonkylässä jäin kyydistä pois, pariskunta kääntyi isolta tieltä sivuun ja jatkoi matkaansa kesäparatiisiinsa.

Kävelin ehkä pari kilometriä eteenpäin. Löysin uuden kyttäyspaikkani juuri taajamamerkin edestä. Paikka osoittautui hyväksi, sillä tuskin olin ennättänyt peukaloani nostaa, kun iso Volkkari pysähtyi. Selvisi, että yksin ajava mies oli menossa seuraavat sata kilometriä samaan suuntaan kanssani. Paljastui, että mies oli myyntitykki, joka ansaitsee leipänsä talotehtaan edustajana. Miehellä riitti monenlaista kerrottavaa, huomasin, että hän selvästi halusi matkalleen juttukaveria. Hän piti työstään, kertoi ajavansa vuodessa saman verran kuin tavallinen keikkalaulaja. Maanteiden huoltoasemat ja lepopaikat olivat miehelle tuttuja, samoin kuin tutkapaikat tai nopeuskamerat. Yhdessä vaiheessa hän jopa tiesi kertoa, missä kohtaa valtatietä tulee isot routavauriot. Ennen kuin tiemme erkanivat, pysähdyimme kahville. Hän ottikin teetä ja ruisleivän, itse valitsin ison kahvin sämpylän kera. Maksoin koko lystin. Lopuksi mies nakkasi minut sopivalle liftauspaikalle ja kääntyi omaan suuntaansa.

Kas kummaa myyntitykki oli oikeassa. Olin seisoskellut tien poskessa vartin verran, kunnes paikalle kaarsi pieni pakettiauto. Jo auton sivuissa olleet mainokset paljastivat, että uusi tuttavani oli puutarhuri. Nainen kertoi olevansa menossa vähän matkaa kanssani, sillä jossain järven rannalla odotti hääpaikka kukkasiaan. Nainen oli hauska juttelija, hän kertoi pienen paniikin säestyksellä jännittävänsä häätilaustaan, sillä tilaus ei ollut sisältänyt tarkempia vaatimuksia kukkien suhteen. Auton takaosa oli kieltämättä täynnä monenlaisia kasveja. Olin tullut kotoani reilut pari sataa kilometriä, olin keskellä vihreintä maaseutua. Täällä tuntui olevan hieman rennompi meininki kuin asuinseudullani. Kovin moni ei varmaankaan selitä tuntemattomalle ihmiselle lähes koko elinkaartaan. Jo kolmen liftauksen perusteella olin kuullut melkoisia tarinoita tosi elämästä.

Nainen heitti heipat ja jätti minut tielle. Hän jatkoi hääpaikkaan ja minä nostin peukaloni kutsuen uutta kuljettajaa. Ensimmäiset sadepisarat putosivat käsivarsilleni, taivaalla oli sadepilviä. Maantiellä oli hiljaista. Kuin säälistä valkoinen auto kurvasi eteeni, nuori jätkä tarjosi kyytiä eteenpäin. Hän kaipasi selvästi juttuseuraa, sillä hän oli ajamassa yksin uudella autollaan, jonka hän oli ostanut asuinseudultani. Jätkä oli menossa jopa ohi oman päätepysäkkini, joten kyyti oli todella toivottu. Alkoi sataa. Jätkästä paistoi onnellisuus uuden auton suhteen, hieman oli kyllä auton hallintalaitteet vielä hakusessa, koska lasinpyyhkijöiden salaisuus ei tahtonut aueta kuskille. Lopulta kaikki meni hyvin ja pääsin yllättävän nopeasti määränpäähäni, jopa nopeammin kuin linja-autolla.

Liftaus oli mielenkiintoinen kokeilu. Sää oli suosiollinen. Yksikään kuljettaja ei ollut psykopaatti tai ahdistelija. Kolmensadan kilometrin matkallani sain kuulla melkoisia tarinoita, iloista ja suruista. Kaikki tapaamani kuljettajat olivat maanteiden ritareita: ei kaahailuja, turhia ohituksia, kännykkään hölöttämistä tai autoradion huudattamista. Yksikään kuski ei ollut tuppisuu, kuten sanoin, juttua heillä riitti.

Kaikkien kuskien mielestä liftaus on katoava luonnonvara. Liftaajia on monenlaisia, mutta kaikilla lienee selkeä määränpää matkalleen. Gallupini mukaan epäsiistin näköinen ja haiseva hampuusi jää ilman peukalokyytiä ja kyydin odottaminen voi tuskastuttaa. Matkatavaroitakaan ei saisi olla liikaa. Oletko muuten koskaan ajatellut pitkää matkaa ajaessasi, mitä radiokanavaa kuuntelet? Omalla liftausreissullani radiot olivat pienellä, mutta tietyt kellonajat ja silloin tulevat uutiset ja sää kiinnostivat kummasti kaikkia kuskejani.

Pariskunta, Myyntitykki, Puutarhuri ja Jätkä uudella autollaan – kiitos teille, jos luette tätä. Matkani taittui seurassanne todella rattoisasti. Vielä yksi juttu: Palasin reissultani julkisella linja-autolla. Paluumatkani oli mitä väsyttävin, vain kolme matkustajaa ja minulla ei ollut mitään tekemistä. Ei edes kirjaa ollut mukanani.

sunnuntai, 28. toukokuu 2017

Minä ja naapurin Kolli

Tämä on eläintarina minusta ja naapurin kollista. Jos et pidä kissoista, niin jätä tekstini huomioimatta.

Olin viikonlopun kesämökilläni, siellähän riittää kivaa kevätpuuhastelua aamusta iltaan. Kesämökkini lähin naapuri on noin puolen kilometrin päässä sijaitseva maatalo, jossa on lehmiä, kanoja, kukko ja laiskanpulskea, lihavahko, mustavalkoinen, leikattu Kolli. Kissalla on jokin ihme aisti, sillä hän ilmestyy tontilleni melkein heti sinne saavuttuani. Hän (ei siis Se) on ylpeä ja leuhka, hän ei koskaan tule kutsuttaessa silitettäväksi eikä kerjää ruokaa. Hän vain seuraa toimiani pienen matkan päästä vähän kuin tarkkaillen, teenkö kaikki hommani kaikkien proseduurien mukaan.

Kesämökilläni on muutama herukkapensas. Olin laittamassa pensaita kesäkuntoon, (kuivien oksien poistoa, haravointia ja tukirenkaiden tarkistusta), kun Kolli ilmestyi norkoilemaan lähialueelle. Hän ei kiinnittänyt minuun mitään huomiota, istuskeli vain ojanpenkalla muina miehinä. Kuten tiedätte, mikään ei ole niin mukavaa kuin yksinpuhelu. Niinpä minäkin aloin jutella Kollille. Ohjeistin häntä tulevan kesän varalta eli jos pensaissa liikkuu ylimääräisiä myyriä tai rastaita, niin toivoisin rakkaan naapurini tekevän niistä selvää alta aikayksikön. En ole varma, saavuttiko delegointini vastaanottajan hyväksyntää, mutta Kolli poistui huomattuaan jotain kiinnostavaa läheisen metsänreunassa.

Kesämökilläni oli vielä viime kesänä liiteri, jossa ei ollut ovea. Liiterin katonraja oli oivallinen paikka pääskysille rakentaa sinne pesänsä. Niinpä liiterissä käydessäni sain aina varoa syöksyviä ja kirkuvia lintuja, joita ei tosin halonhakkuuni tai muut hommani häirinneet. Mitä pitemmälle kesä kului, sitä levottomammaksi elämä liiterissä meni. Pääskyset sotkivat ympäristöään, ne ruikkivat pitkin lattioita ja halkokasoja. Kollille liiteri oli kuin seikkailupuisto. Hän saattoi kiipeillä halkokasoilla ja katseli kaihoisasti katonrajaa. Hän ei koskaan piipahtanut liiterissä minun siellä ollessani. Jos oli vaikkapa pihan toisella puolella, niin jo pelkkä pääskysten hätähuuto ilmoitti nelijalkaisen naapurini olevan liiterissä. En ole varma, saiko Kolli koskaan lentävää saalista liiteristä, ainakin muutaman myyrän hän kantoi sieltä nurmikolle.

Kun viime kesänä pääskyset ruikkasivat muutaman kerran lakilleni tai olkapäilleni, päätin muuttaa strategiaa tälle kesälle. Pääskysten lähdettyä etelään tein liiteriin oven, mikä tukki sisäänpääsyn. Tuttavani mukaan olin julma ihminen, kun tarkoituksella suljin pääskyjen reitin pesäänsä. Kollikin tuntui vaistoavan erään aikakauden päättyneen.

No vuosi kului ja totesin tämän viikonlopun aikana pääskysten palanneen. Ne vasta fiksuja ovatkin. Kun yksi tie on tukossa, on aika muuttaa toimintasuunnitelmaa. Pääskyset muuttivat noin kymmenen metriä ja uusi pesäpaikka löytyi saunan räystään alta. Uusi asunto ei häiritse ketään ja saunareissua säestää nyt iloinen pääskyjen kirkuna.

Kolli on havainnoinut, että pääskyset lentävä pihapiirissä. Hän kurkistelee silloin tällöin raollaan olevan liiterinoven välistä katonrajaan ja toteaa olevan liian vaivalloista lähteä halkokasoille kiipeämään. Kolli ymmärtänee pääskyjen muuttaneen, mutta uusi pesä on Kollin saavuttamattomissa. Sinne ei niin vain kiivetäkään. No jospa herukkapensaiden rastaat ja myyrät pitävät Kollin mielen virkeänä.

Tässä jaaritellessani mieleeni muistui eräs lapsuusmuisto maalta. Pääosassa on Mörkö, joka oli isänäidin pikimusta kissa. Muistan elävästi hauskan jutun tuosta mustasta haamusta. Oli lämmin kesäpäivä (kuten aina lapsuuden kesiä muistellessa). Minä ja vanhempani istuimme mummon kanssa hänen mökkinsä terassilla päiväkahvilla ja seurasimme pihan tapahtumia. Päivä oli helteinen. Mörkö oli huomionkipeä, se tykkäsi maata keskellä nurmikkoa auringon paahteessa. Se makasi toisella kyljellään kuin raato ja yritti nukkua. Pääskysiä kiinnosti nurmikon musta möykky, ne syöksyivät aina vain lähemmäs ja lähemmäs. Sitten ne aivan kuin nauroivat, ettei möykky saanut heitä kiinni. Kissa makasi kuin mitään ei olisi tapahtunut, se ei liikahtanutkaan vaan nautti auringosta. Sitten tapahtui. Yksi pääskynen erehtyi lentämään liian matalalle ja kas, Mörkö nappasi salamannopeasti uhkatekijän käpälällään. Kissan todellinen luonne pääsi irti. Höyhenet vain pöllysivät, kun katsoimme terassilta nurmikon näytelmää. Mörkö nautiskeli välipalansa meidän nähden, siirtyi sitten metrin kauemmaksi, kallistui toiselle kyljelleen ja alkoi ottaa jälleen aurinkoa. Kumma kyllä yksikään pääskynen ei enää häirinnyt mustan möykyn päiväunia.