keskiviikko, 11. huhtikuu 2018

Kuva jäi ottamatta

Asun kolmekerroksisen kerrostalon ylimmässä kerroksessa. Pidän asunnostani ja sieltä avautuvasta näkymästä. Parvekkeeni on iso ja lasitettu, se on kuin ylimääräinen huone.

On kevät. Yöllä on vielä pakkasta ja päivällä aurinko paistaa parvekkeelleni. Olen nyt muutaman päivän seurannut parvekkeeni yläosaan kertynyttä katolta tulevaa lunta ja kuinka kivasti lumivaippa jäätyy aina öisin. Alkuviikosta huomasin lumivaipassa jääpuikkoja, joista yksi kiinnitti huomioni, sillä se oli jotenkin poikkeava. Eilen illalla mielenkiintoni oli huipussaan. Jääpuikko oli venynyt melkoiseen mittaan. Avasin lasit ja kiipesin parvekkeella olevalle pöydälle ja mittasin massiivisen puikon. Rullamittani kertoi pituudeksi peräti 146 senttiä.

Kun tänään aamulla heräsin, massiivinen jääpuikko edelleen paraatipaikallaan. Päätin ikuistaa puikon kamerallani, mutta samalla ajattelin odottaa iltapäivään, sillä puikko olisi kauneimmillaan iltapäivän auringossa. Kun säätiedotus lupasi koko päiväksi pilvistä, niin jätin puikon vielä kasvamaan.

Ja niinhän siinä kävi kuin pelkäsin, menetin tilaisuuden. Kävin aamulla asioilla ja sen jälkeen poikkesin tuttavilla päiväkahvilla. Tulin kotiini vasta iltapäivällä kolmen tienoilla. Päätin ottaa puikosta kuvan saman tien. Mutta puikko oli poissa, se oli katkennut ja jäljelle oli jäänyt vain pieni nysä. Menetin siis mahdollisuuden minun silmissäni suuren jääpuikon kuvaamiseen. Harmituksellani ei ollut rajoja. Minun olisi pitänyt hoitaa kuvaussessioni jo aamulla, jolloin jääpuikko loisti koko komeudeltaan aamupakkasessa.

Parvekettani odottaa seuraava keväänmerkki. Sulavasta lumesta tuleva vesi valuu nyt seuraavan viikon norona parvekkeenlaseihin ja sitä kautta kaiteen ulkopuolella olevaan suojapeltiin. Onneksi olen jo asunut residenssissäni tarpeeksi kauan, joten olen tottunut suojapeltiin valuvan veden ääneen. Monelle vieraalle ääni on ollut melko hermoja raastava.

 Vesi siis valuu tavallisesti viikon verran, riippuu tietenkin iltapäivän lämpötiloista. Taloyhtiö ei ole koskaan suosinut lumen pudottamista manuaalisesti katolta, sillä olemme päättäneet antaa luonnon hoitaa tehtävänsä. Kun veden valuminen katolta loppuu, on aika valmistautua seuraavaan keväthommaan: parvekkeenlasit tulee pestä sekä sisä- että ulkopuoleltaan. Se on joskus ollut melkoinen akrobaattinen kokemus.

tiistai, 3. huhtikuu 2018

Tuulahdus alakoulusta

Poikkesin tänään ruokamarketissa, kun jääkaappi oli melkein tyhjä pääsiäisen jälkeen. Pakkasin tavarani reppuuni ja oli palauttamassa ostoskärryjä, kun kuulin takaani jonkun kutsuvan minua nimelläni. Käännyin ja havaitsin katsovani outoa ihmistä silmästä silmään. Hänessä oli kuitenkin jotain tuttua.

Hän esitteli itsensä ja kertoi olleensa kanssani samalla luokalla ykkös- ja kakkosluokalla, jonka jälkeen hän oli muuttanut ja joutunut vaihtamaan koulua. Pikkuhiljaa muistini palautui 1970-luvulle, jolloin aloitin koulunkäyntini. Samalla löysin muistini syövereistä vastapäätä seisovan henkilön nimen.

Juttumme lähti käyntiin, kuin olisimme olleet jokapäiväisiä tuttuja. Henkilö kertoi tunnistaneensa minut heti, kun oli nähnyt minut kassajonossa. En ollut kuulemma paljoa muuttunut, mitä nyt pituutta oli tullut muutama sentti ja vyötärölle muutama kilo. Minulle tuotti kieltämättä vaikeuksia tunnistaa hänet, sillä edellisestä tapaamisestamme oli kulunut aikaa; kakkosluokan kevätjuhlassa.

Henkilö kertoi elämästään, minä omastani. Hän oli viettänyt kiertelevää elämää osin isänsä liikkuvan työn vuoksi. Hän kertoi muuttaneensa lukemattomia kertoa. Avioliittoja oli takana kaksi ja lapsia oli siunautunut viisi. Hän oli jo kuulemma isovanhempi yhdelle taaperolle. Koulu oli jäänyt pakolliseen yhdeksään luokkaan, jonka jälkeen hän oli tehnyt mitä erinäisimpiä hommia. Kertoipa hän vielä, että nykyään hän on jo puoleksi eläkkeellä ja hoitaa silloin tällöin äitiään.

Tulin kotiini. Otin lipastoni laatikosta valokuva-albumin ja katsoin vanhoja koulukuviani. Tunnistin tapaamani henkilön pienen pohdinnan jälkeen. Saman tien muistin, että henkilö oli alakoulussa erittäin vähäruokainen. Muistin, kuinka opettaja valitti hänelle lautaselle jääneestä lounaasta. Nykyään tilanne lienee toinen, sillä henkilö oli selvästi ylipainoinen. Muistin myös, kuinka kauniisti hän kirjoitti kaunokirjoitusta ja luki täydellä teholla meidän muiden vielä opetellessamme aakkosia.

Ykkös- ja kakkosluokan opettajani oli terhakka rouva, joka oli yli-innokas liikkuja. Hän paukutti tamburiinia jumppatunneilla, jopa pesäpalloa pelattiin tamburiinin säestyksellä. Jos oikein muistan, opettaja jakoi aina oppilaansa kahteen ryhmään: oli huonot ja hyvät. Muistan, kuinka tuhersin itkua käsityötunnilla, kun en oppinut virkkaamaan siilille piikkejä. Siili on vielä tallessa, tosin ilman virkattuja lisävarusteitaan. En ole tuon jälkeen virkannut kertaakaan.

Kun katselin ykkös- ja kakkosluokan kuviani, kokeilin, kuinka monen nimen vielä muistan. Osan nimi tuli oitis, muutaman kanssa piti hieman pähkäillä. Ykkösluokallamme oli 26 oppilasta, 12 tyttöä ja 14 poikaa. Kakkosluokalla meitä oli enää 20, kymmenen kumpaakin sukupuolta. Tosin kakkosluokan kuvasta puuttuivat ehkä sairaana olleet kaksi tyttöä.

Aloin miettiä, mitähän tuon ajan luokkakavereistani on tullut. Yksi heistä asuu melko lähellä omia vanhempiani ja näen häntä silloin tällöin. Hänestä tuli opettaja. Kahden luokkakaverini tiedän kuolleen, toinen tapaturmaisesti ja toinen johonkin kamalaan sairauteen. Yhden tapasin kerran Berliinin lentokentällä ollessani siellä työreissulla, hän oli lentoemo. Yksi on ainakin poliisi, sillä hän oli kerran televisiossa jonkin rikosuutisen yhteydessä.

Koska en ole sosiaalisessa mediassa, niin yhteydenpito entisiin luokkakavereihin on jäänyt hieman vähemmälle. Luokkakokoukset eivät jostain syystä kiinnosta minua. Uskon, että jokaisella liittyy koulunkäyntiinsä sekä hyviä että huonoja muistoja. Antaa muistojen olla sellaisenaan, miksi niitä pitäisi vielä päivittää jossain luokkakokouksessa. Paitsi, kun nyt tarkemmin mietin, niin mitenkähän nykyisin suhtautuisin ykkösluokan ihastukseeni, jos hän tupsahtaisi ruokamarketissa eteeni. Olisikohan se suurikin pettymys?

tiistai, 20. maaliskuu 2018

Onnellisuuspäivä

Ikkunastani näkyy kasvavan kuun sirppi. Se on terävä, sellainen kuin usein näkyy itämaihin sijoittuvissa elokuvissa. On siis aika vaihtaa huonekasveihin mullat. Mutta teen sen huomenna, kun säätiedotuksessa luvattiin lumisadetta vaihteeksi.

Olen viettänyt kevätpäiväntasausta ulkoillen. Ulkona on ollut pieni pakkaskeli, joten päivä on kulunut hiihdellessä, kirjaimellisesti. Hiihdin aamulla noin 16 kilometriä. Kaikki toimivat, sekä välineet että hiihtäjä. Lounaan ja päiväunien jälkeen olin virkeä, aistin jo kevään, kun keskipäivän aurinko paistoi olohuoneeseeni. Ehkä juuri auringonvalo käski minut iltapäivällä uudelle hiihtolenkille. Kiertelin noin kilometrin mittaista, pellolle tehtyä päiväkotilaisten latua nauttien samalla valosta ja pilvettömästä taivaasta. Ehkä päiväkotilaiset olivat paremmissa puuhissa, sillä muutama muukin ”aikuinen” oli päättänyt kiertää pientä ladunpätkää. Laturaivoa ei ollut, kaikki nauttivat auringosta.

En ole koiraihminen, mutta nyt nostan kaikille koiranomistajille hiihtopipoani. Hiihtoladut kiertelevät koirakentän läheisyydessä. Sain yhdeltä toiselta iltapäivän ulkoilijalta vinkin, että koirapuiston kioski olisi auki. Joku muukin oli hoksannut saman, sillä paikka kuhisi hiihtäjiä. Kioskin pihalle oli tehty väliaikaiset istuimet kahvittelijoille. Yksi isä ja pikkupoika paistoivat makkaraa pihalle tehdyssä nuotiossa. Kaikki tuntuivat olevan kevättunnelmissaan. Ai niin, koirapuiston kioskilla oli vain omistajapariskunnan koira, hänkin makasi keskellä piha-aluetta aurinkoa ottaen.

Radiossa kerrottiin, että tänään on jokin maailman onnellisuuspäivä. Voin sanoa, että olen ollut koko päivän onnellinen. On ollut jotenkin levollinen olo koko päivän, ei ole ollut kiire minnekään. Minut tekee onnelliseksi pienet asiat kuten nautinnollinen hiihtolenkki kahvin ja munkin kera. En kaipaa lottovoittoa onnellisuuttani kasvattamaan.

On kuitenkin yksi asia, mikä ei tee minua onnelliseksi. Joudun kohtaamaan sen taas tulevana viikonloppuna, kun siirrymme kesäaikaan. Vaikka kelloa ei siirretäkään kuin tunti eteenpäin, olen aina seuraavan päivän sekaisin. Kadotan ajantajuni yhdessä yössä. Yleensä sopeudun uuteen aikaan parissa päivässä. Olen joskus ihmetellyt reagointiani viisareiden siirtoon. Entisessä työssäni lensin aina silloin tällöin eri aikavyöhykkeiden yli. En koskaan kärsinyt suuremmin aikaerorasituksesta. Tosin alkuun oli aina hieman outo olo. Kotiin tultuani väsymys saattoi iskeä, mutta sekin meni ohi muutamassa päivässä.

Sunnuntaina on palmusunnuntai ja alkaa pääsiäisviikko. On siis varattava sunnuntaiksi suklaamunia terhakoille virpojille. Taidan ostaa muutaman itsellenikin ”vierasvaraksi”.

tiistai, 6. maaliskuu 2018

Asenteella

Olet varmaan joskus kuullut, kuinka jossain asiassa tai tehtävässä ”asenne ratkaisee”. On siis aivan sama, tiedätkö asiasta mitään tai osaatko tehdä annetun homman. Hyvä ja positiivinen asenne ratkaisee, sen kanssa voi mennä vaikka läpi kiviseinän.

Jokainen työnhakuopas korostaa työnhakijan asennetta, sillä huonolla asenteella ei mitään saavuta ja lisäksi antaa huonon kuvan itsestään. Työhaastatteluissa rekrytoija saattaa kysyä asennettasi johonkin päivänpolttavaan kysymykseen tai ongelmaan. Minultakin on työhaastatteluissa kysytty asennettani maahanmuuttoon, muovijätteeseen, ylitöihin, kiireelliseen aikatauluun tai vaikkapa poikkeavaan työkaveriin. Oletettavasti asenteessani on ollut jotain vikaa, kun en ole saanut hakemaani työtehtävää.

Nykysuomen sanakirjan mukaan Asenne on sama kuin asennoituminen, suhtautuminen, suhtautumistapa, kanta. Se ei tarkoita samaa kuin Mielipide, Kannanotto, Vakaumus tai Käsitys. Jos kysyt tuttavaltasi, ”Mikä on asenteesi naapureihin?”, saat kenties hieman erisisältöisen vastauksen, jos olisit kysynyt ”Mikä on mielipiteesi naapureista?”. Ero vastauksissa voi olla hiuksenhieno tai jopa samaa tarkoittava.

Sain tänään viestin eräästä yrityksestä, jonka avoinna ollutta työtehtävää olin hakenut viime syyskuussa. Kävin jopa haastattelussakin joulukuun alussa. Avasin viestin, mutta muistissani ei ollut kunnon merkintää, koska tapahtumasta oli kulunut jo aikaa. Tarkistin asian päiväkirjastani ja toden totta, olin kahlannut yrityksen rekrytointiprosessin melkein läpi. Yrityksen rekrytoija kirjoitti henkilökohtaisen viestin. Hakijoita oli ollut kaikkiaan 67, joista seitsemän oli kutsuttu haastatteluun. Valintakriteereissä oli painotettu työnhakijan asennetta. Viestin luettuani jäin miettimään, asennetta mihin. Tarkoittiko rekrytoija asennetta työtehtävään, yritykseen, työntekoon yleensä vai tarkoittiko hän asennettani muuhun seikkaan?

Päiväkirjani sisältää merkinnät kaikista hakemuksistani ja tuntemuksiani rekrytointiprosessista. Päiväkirjani on oikeastaan pelkkä excel-lista monine sarakkeineen. Olin kirjoittanut kyseisestä haastattelusta, että se oli turhauttava epäpätevien rekrytoijien vuoksi. Olin lisännyt vielä sanat ”negatiivinen kokemus, yrityskuva huono”. Ehkä kaikki tuo oli jo paljastunut haastattelijoillekin ja siten kenties heijastunut asenteeseenikin. Muistaakseni haastattelussa kysyttiin ne tavalliset rekrytointikysymykset, ei mitään erikoisuuksia, eikä edes mitään turhia jaaritteluja. Turhauduin ennen kaikkea kahden haastattelijan osaamattomuuteen ja hieman avuttomuuteenkin.

Jos työtehtävään valitaan asenteeltaan paras hakija, niin kuka määrittelee hyvän asenteen. Luultavasti rekrytoija päättää tunnepohjaisesti vaaditun hyvän asenteen, jonka hän yhdistää työnhakijan sopivuuteen. Moni rekrytoija ei taida tietää, kuinka paljon työnhaku vaatii asennetta. Osa työnhakijoista tyytyy kotisohvaan, mutta osa taas saattaa kuluttaa lähes täyden päivän yhden hakemuksen tekoon, soitteluihin, taustatietojen hakuun ja muuhun esivalmisteluun.

Yhdessä lehdessä oli kerran juttu, jossa lukijaa pyydettiin kysymään itseltään, mikä on tämän asenne nykyiseen työtehtäväänsä ja työpaikkaansa. Jos pidät työtäsi pakkopullana tai rahantekokoneena, niin sinulla on asennevamma. Sen sijaan asenteesi on kohdallaan, jos saat työsi kautta virikkeitä, opit viikoittain jonkin uuden asian tai tutustut viikon aikana työyhteisösi ujoimpaan työkaveriin, jonka kanssa et normaalisti ole missään tekemisissä. Lehden mukaan juuri tällaiset asennevammaiset ovat työyhteisön suurin ongelma nykyään. Moni esimies varmaan miettii, miten hän voisi parantaa yksittäisen työntekijän asennetta työhön.

 Kuten aikaisemmin kerroin niin rekrytoija määrittää hyvän asenteen rekrytointiprosessissa. Voisiko asia ollakin toisinpäin eli työnhakija kartoittaisikin rekrytoijan asenteen johonkin työhön liittyvään asiaan? Kertooko esimerkiksi rekrytoijan asenne tietyn ikäisiin työnhakijoihin jotain hänen arvomaailmastaan vai onko se pelkästään tietämättömyyttä ja kenties osaamattomuuttakin rekrytoijan puolella?

perjantai, 2. maaliskuu 2018

Kysymyskortit

Kävin pitkästä aikaa työhaastattelussa, mikä on työnhakijalle aina melkoinen onnenpotku. Kutsu haastatteluun tuli yllätyksenä, sillä olin jo unohtanut hakeneeni kyseistä työtehtävää. Löysin arkistoni kätköistä merkinnän, että olin lähettänyt hakemukseni hieman ennen viime joulua, kun hakuaika oli päättynyt vuodenvaihteessa. Henkilöstöosasto oli siis lukenut hakemuksia melko kauan, liekö ehdokkaita ollut yli arvioidun.

Haastattelijoita oli kaksi: Marimekon kuosiin pukeutunut nainen ja liian pieneen puvuntakkiin sonnustautunut mies. Kumpikin oli iältään jo lähempänä viittäkymmentä. Nainen esitteli työtehtävän ja sen vaatimukset, mies kertoi yrityksestä. Tilaisuus tuntui kotoisalta kuin keskusteluhetkeltä kahvikupin ääressä. Olin vireessä heti alusta lähtien, sillä joskus innostukseni on laskenut heti haastattelijan antaman ensivaikutelman perusteella. Toisaalta vireystilaani vaikutti kokemukseni. Olen ollut vastaavissa tilanteissa muutaman kerran, joten tiesin suurin piirtein haastattelun rakenteen ja karikot. En kuitenkaan ollut liian itsevarma, vaikka olin tehnyt taustatyöt hyvin.

Haastattelu alkoi kysymyslapuilla. Sain valita viisi numeroa yhden ja kahdenkymmenen väliltä. Valitsin numerot seitsemän, yksitoista, kolmetoista, viisitoista ja kahdeksantoista, ne ovat myös lottoruudukkoni alkunumerot. En miettinyt sen kummempia numerologisia tai psykologisia merkityksiä, otin vain itselleni sopivimmat numerot.

Kysymyksessä numero seitsemän minua pyydettiin esittelemään aikaa vievin harrastukseni. Yhdessätoista minun piti kertoa, miten motivoisin työkaveriani, joka on saanut vaikean työtehtävän. Kolmetoista kartoitti priorisointikykyäni kiireellisessä asiassa. Kysymys numero viisitoista viittasi erääseen IT-sovellukseen, minun piti selittää eräs yksityiskohta sovelluksesta. Kysymys taisi mitata sekä yleistietoani että perehtyneisyyttäni työtehtävän vaatimaan sovellukseen. Kahdeksastoista kysymys koski jälleen minua työyhteisön jäsenenä. Minun tuli kertoa, miten etenisin, jos epäilen työkaverillani alkoholiongelmaa työaikana.

Nainen näppäili vastaukseni talteen, tai niin ainakin oletin hänen tekevän. Mies toimi onnettarena eli antoi aina numerooni liittyvän kysymyslapun. Hän tarkkaili koko ajan minua, ei sanonut mitään. Häntä oli vaikea tulkita. Sain onneksi pidettyä ajatukseni selkeänä, en lähtenyt turhaan paisuttamaan vastauksia enkä turhia miettimään. Eteni mielestäni kohtalaisen systemaattisesti ja rauhallisesti. Osasin myös perustella vastaukseni sekä liittää tarvittaessa esimerkin.

Haastattelun loppu kului perusasioissa, joilla kenties arvioitiin motivaatiotani, sopivuutta tehtävään sekä sopivuutta työyhteisöön. Esitin itse neljä kysymystä: kuinka paljon pitää matkustaa, mitä työehtosopimusta sovelletaan tehtävässä, onko yrityksellä käytössä urheilu- ja kulttuuriseteli ja mikä tekee mieshaastattelijasta hyvän esimiehen. Pidin kysymyksiäni järkevinä, tosin miestä hieman hymyilytti viimeinen kysymykseni. Hän selvisi siitä kuivin jaloin, hän vaikutti esimieheltä, jonka kanssa tulisin toimeen.

Kun puolitoista tuntia myöhemmin pääsin kotiani, koin jotenkin onnistuneeni, Olin mielestäni antanut hyvän kuvan itsestäni ja osaamisestani. Olin tuonut rehellisesti esille myös heikkouksiani ja puutteitani. Tajusin myös kysymysten tavoitteen. Ne kaikki kertoivat minusta sekä privaattihenkilönä että työyhteisön jäsenenä.

Haastattelusta oli kulunut kolme päivää, kun mieshaastattelija soitti. Olen päässyt toiseen haastatteluun, jossa on käytännön koe, ryhmätehtävä sekä tarkentava yksilöhaastattelu. Esitehtävänä pitäisi kirjoittaa kolmensadan sanan mittainen raportti, kuinka muuttaisin erästä työtehtävän vaatimaa prosessia kustannustehokkaammaksi. Kirjoitustyötäni helpottaisi, jos tietäisin, millainen kustannussyöppö prosessi on käytännössä. No onneksi löysin kirjastosta kirjan, jossa koko prosessi on kuvattu melko hyvin. Enköhän minä jotain keksi?