sunnuntai, 18. kesäkuu 2017

Kirsillä menee lujaa

Tiedätkö, mikä on Bombus? Se on uusi vuokralaiseni, joka ei maksa vuokraa oleskelustaan. Sen nimi on Kirsi ja viettää paljon aikaansa parvekkeellani. Se ilmestyy heti kun auringon säteet osuvat parvekkeelleni eli noin puolenpäivän jälkeen. Se jatkaa puuhasteluaan iltamyöhään.

Sanotaan, että ihminen kutsuu nimellä itselleen tärkeitä asioita, esineitä ym. Minä kuulun tähän joukkoon. Kirsi on lihava kimalainen, joka viettää aikaansa parvekkeeni kukkaistutuksissa. Se ei häiritse minua. Sen elelyä on kiva seurata. Jos sitä ei näy, saatan huolestua.

Parvekkeeni mattokoukussa riippuu värikäs amppeli-istutus. Se on Kirsin aloituspysäkki, jota se kiertelee ja haistelee. Sitten Kirsi lentää pois palaten taas hetken päästä uudestaan. Nyt se suuntaa parvekkeen keskiosaan, jossa on kaksi äitini kasvattamaa punaista pelargoniaa pienellä pöydällä. Ne ovat Kirsille välipala.  Ilta-aurinko paistaa parvekkeeni toiseen päähän, seinäkoukussa roikkuu pieni amppeli. Se on Kirsin iltapala.

Kimalainen on viisas. Se tietää, ettei parvekkeelleni kannata rakentaa pesää. Muutama vuosi sitten ihmettelin, miksi parvekkeellani lentää paljon mehiläisiä. Seurasin heidän touhujaan pari päivää, kunnes keksin niiden pesäpaikan mattokoukun juuresta, pienen suojapellin alta. Niiden lystinpito loppui lyhyeen, koska myrkytin pesän. Sen jälkeen yksikään Maija mehiläinen ei ole parvekkeellani uskaltanut näyttäytyä. Kimalainen sen sijaa rakentaa pesänsä vanhaan onkaloon, kuten hiiren tai myyrän koloon. Erään tuttavani mukaan kimalaiset eivät pesi kiviseinillä vuoratuille parvekkeille tai sieltä löytyviin koloihin. Lohduttava tieto!

Kirsi kimalaisella on myös ystävä. Nyt parina iltana amppeli-istutukseni on vetänyt puoleensa Pertsaa, joka on tavallinen sitruunaperhonen. Ihmettelen vain, miksi Pertsa tulee näinkin korkealle, sillä parvekkeeni on kolmannessa kerroksessa. Tavallisesti perhonen liihottaa maan tasalla.

Ai mistä tulee nimi Kirsi? Tuttavani istui parvekkeellani ja katseli kimalaisen menoa. Hänen mukaansa kimalainen kaahasi kuin Kimi Räikkönen. Ristimme vuokralaiseni ensin Kimiksi. Sitten minulle selvisi, että kimalaisilla vain pesän naaraat eli työläiset keräävät yhdyskunnalle ravintoa eli lentävät kukasta kukkaan. Tämän valaisevan tiedon perusteella Kimistä tuli Kirsi. Jos on kerta Maija mehiläinen, niin on myös Kirsi kimalainen.

Mainittakoon, että Kimi kimalaisella ei ole ravinnon keruuseen soveltuvia ruumiinosia, joten ne eivät osallistu yhdyskunnan ruokkimiseen vaan keskittyvät ”siihen toiseen hommaan”.

tiistai, 13. kesäkuu 2017

Peukalo töissä

Tein viikonloppuna jotain, mitä en ole tehnyt pitkään aikaan. Edellisestä kerrasta oli jo 25 vuotta, joten oli aika muistella, miten liftaaminen onnistuu nykyään. Olisin päässyt määränpäähäni omalla autollani tai julkisella kulkuneuvolla, mutta kokeilunhaluni vei voiton. Liftasin noin kolmensadan kilometrin matkan kotoani tuttavani kesämökille.

Koska moottoritiellä ei saa liftata, päätin kävellä kotoani noin seitsemän kilometriä lähes-valtatien varteen, tie yhtyy myöhemmin moottoritiehen. Otin paikkani bensa-aseman läheiseltä bussipysäkiltä. Olin seisonut noin vartin peukalo pystyssä, kunnes ensimmäinen auto pysähtyi. Vanhempi pariskunta oli menossa kesäpaikalleen noin viidenkymmenen kilometrin päähän. Nakkasin viikonloppureppuni Volvon takakonttiin ja istuin takapenkille. Matka kului rattoisasti, mies keskittyi ajamiseen rouvan syventyessä keskustelemaan liftarinsa kanssa. Ensin puhuimme säästä, sitten rouva ihmetteli liftaustaktiikkaani, sillä minulla ei ollut mitään infolappua määränpäästäni. Loppumatka meni kertoessa kesämökkeilystä puolin ja toisin. Kävi ilmi, että miehellä on sukulaisia samalla paikkakunnalla, missä oma kesämökkini sijaitsee. Kirkonkylässä jäin kyydistä pois, pariskunta kääntyi isolta tieltä sivuun ja jatkoi matkaansa kesäparatiisiinsa.

Kävelin ehkä pari kilometriä eteenpäin. Löysin uuden kyttäyspaikkani juuri taajamamerkin edestä. Paikka osoittautui hyväksi, sillä tuskin olin ennättänyt peukaloani nostaa, kun iso Volkkari pysähtyi. Selvisi, että yksin ajava mies oli menossa seuraavat sata kilometriä samaan suuntaan kanssani. Paljastui, että mies oli myyntitykki, joka ansaitsee leipänsä talotehtaan edustajana. Miehellä riitti monenlaista kerrottavaa, huomasin, että hän selvästi halusi matkalleen juttukaveria. Hän piti työstään, kertoi ajavansa vuodessa saman verran kuin tavallinen keikkalaulaja. Maanteiden huoltoasemat ja lepopaikat olivat miehelle tuttuja, samoin kuin tutkapaikat tai nopeuskamerat. Yhdessä vaiheessa hän jopa tiesi kertoa, missä kohtaa valtatietä tulee isot routavauriot. Ennen kuin tiemme erkanivat, pysähdyimme kahville. Hän ottikin teetä ja ruisleivän, itse valitsin ison kahvin sämpylän kera. Maksoin koko lystin. Lopuksi mies nakkasi minut sopivalle liftauspaikalle ja kääntyi omaan suuntaansa.

Kas kummaa myyntitykki oli oikeassa. Olin seisoskellut tien poskessa vartin verran, kunnes paikalle kaarsi pieni pakettiauto. Jo auton sivuissa olleet mainokset paljastivat, että uusi tuttavani oli puutarhuri. Nainen kertoi olevansa menossa vähän matkaa kanssani, sillä jossain järven rannalla odotti hääpaikka kukkasiaan. Nainen oli hauska juttelija, hän kertoi pienen paniikin säestyksellä jännittävänsä häätilaustaan, sillä tilaus ei ollut sisältänyt tarkempia vaatimuksia kukkien suhteen. Auton takaosa oli kieltämättä täynnä monenlaisia kasveja. Olin tullut kotoani reilut pari sataa kilometriä, olin keskellä vihreintä maaseutua. Täällä tuntui olevan hieman rennompi meininki kuin asuinseudullani. Kovin moni ei varmaankaan selitä tuntemattomalle ihmiselle lähes koko elinkaartaan. Jo kolmen liftauksen perusteella olin kuullut melkoisia tarinoita tosi elämästä.

Nainen heitti heipat ja jätti minut tielle. Hän jatkoi hääpaikkaan ja minä nostin peukaloni kutsuen uutta kuljettajaa. Ensimmäiset sadepisarat putosivat käsivarsilleni, taivaalla oli sadepilviä. Maantiellä oli hiljaista. Kuin säälistä valkoinen auto kurvasi eteeni, nuori jätkä tarjosi kyytiä eteenpäin. Hän kaipasi selvästi juttuseuraa, sillä hän oli ajamassa yksin uudella autollaan, jonka hän oli ostanut asuinseudultani. Jätkä oli menossa jopa ohi oman päätepysäkkini, joten kyyti oli todella toivottu. Alkoi sataa. Jätkästä paistoi onnellisuus uuden auton suhteen, hieman oli kyllä auton hallintalaitteet vielä hakusessa, koska lasinpyyhkijöiden salaisuus ei tahtonut aueta kuskille. Lopulta kaikki meni hyvin ja pääsin yllättävän nopeasti määränpäähäni, jopa nopeammin kuin linja-autolla.

Liftaus oli mielenkiintoinen kokeilu. Sää oli suosiollinen. Yksikään kuljettaja ei ollut psykopaatti tai ahdistelija. Kolmensadan kilometrin matkallani sain kuulla melkoisia tarinoita, iloista ja suruista. Kaikki tapaamani kuljettajat olivat maanteiden ritareita: ei kaahailuja, turhia ohituksia, kännykkään hölöttämistä tai autoradion huudattamista. Yksikään kuski ei ollut tuppisuu, kuten sanoin, juttua heillä riitti.

Kaikkien kuskien mielestä liftaus on katoava luonnonvara. Liftaajia on monenlaisia, mutta kaikilla lienee selkeä määränpää matkalleen. Gallupini mukaan epäsiistin näköinen ja haiseva hampuusi jää ilman peukalokyytiä ja kyydin odottaminen voi tuskastuttaa. Matkatavaroitakaan ei saisi olla liikaa. Oletko muuten koskaan ajatellut pitkää matkaa ajaessasi, mitä radiokanavaa kuuntelet? Omalla liftausreissullani radiot olivat pienellä, mutta tietyt kellonajat ja silloin tulevat uutiset ja sää kiinnostivat kummasti kaikkia kuskejani.

Pariskunta, Myyntitykki, Puutarhuri ja Jätkä uudella autollaan – kiitos teille, jos luette tätä. Matkani taittui seurassanne todella rattoisasti. Vielä yksi juttu: Palasin reissultani julkisella linja-autolla. Paluumatkani oli mitä väsyttävin, vain kolme matkustajaa ja minulla ei ollut mitään tekemistä. Ei edes kirjaa ollut mukanani.

sunnuntai, 28. toukokuu 2017

Minä ja naapurin Kolli

Tämä on eläintarina minusta ja naapurin kollista. Jos et pidä kissoista, niin jätä tekstini huomioimatta.

Olin viikonlopun kesämökilläni, siellähän riittää kivaa kevätpuuhastelua aamusta iltaan. Kesämökkini lähin naapuri on noin puolen kilometrin päässä sijaitseva maatalo, jossa on lehmiä, kanoja, kukko ja laiskanpulskea, lihavahko, mustavalkoinen, leikattu Kolli. Kissalla on jokin ihme aisti, sillä hän ilmestyy tontilleni melkein heti sinne saavuttuani. Hän (ei siis Se) on ylpeä ja leuhka, hän ei koskaan tule kutsuttaessa silitettäväksi eikä kerjää ruokaa. Hän vain seuraa toimiani pienen matkan päästä vähän kuin tarkkaillen, teenkö kaikki hommani kaikkien proseduurien mukaan.

Kesämökilläni on muutama herukkapensas. Olin laittamassa pensaita kesäkuntoon, (kuivien oksien poistoa, haravointia ja tukirenkaiden tarkistusta), kun Kolli ilmestyi norkoilemaan lähialueelle. Hän ei kiinnittänyt minuun mitään huomiota, istuskeli vain ojanpenkalla muina miehinä. Kuten tiedätte, mikään ei ole niin mukavaa kuin yksinpuhelu. Niinpä minäkin aloin jutella Kollille. Ohjeistin häntä tulevan kesän varalta eli jos pensaissa liikkuu ylimääräisiä myyriä tai rastaita, niin toivoisin rakkaan naapurini tekevän niistä selvää alta aikayksikön. En ole varma, saavuttiko delegointini vastaanottajan hyväksyntää, mutta Kolli poistui huomattuaan jotain kiinnostavaa läheisen metsänreunassa.

Kesämökilläni oli vielä viime kesänä liiteri, jossa ei ollut ovea. Liiterin katonraja oli oivallinen paikka pääskysille rakentaa sinne pesänsä. Niinpä liiterissä käydessäni sain aina varoa syöksyviä ja kirkuvia lintuja, joita ei tosin halonhakkuuni tai muut hommani häirinneet. Mitä pitemmälle kesä kului, sitä levottomammaksi elämä liiterissä meni. Pääskyset sotkivat ympäristöään, ne ruikkivat pitkin lattioita ja halkokasoja. Kollille liiteri oli kuin seikkailupuisto. Hän saattoi kiipeillä halkokasoilla ja katseli kaihoisasti katonrajaa. Hän ei koskaan piipahtanut liiterissä minun siellä ollessani. Jos oli vaikkapa pihan toisella puolella, niin jo pelkkä pääskysten hätähuuto ilmoitti nelijalkaisen naapurini olevan liiterissä. En ole varma, saiko Kolli koskaan lentävää saalista liiteristä, ainakin muutaman myyrän hän kantoi sieltä nurmikolle.

Kun viime kesänä pääskyset ruikkasivat muutaman kerran lakilleni tai olkapäilleni, päätin muuttaa strategiaa tälle kesälle. Pääskysten lähdettyä etelään tein liiteriin oven, mikä tukki sisäänpääsyn. Tuttavani mukaan olin julma ihminen, kun tarkoituksella suljin pääskyjen reitin pesäänsä. Kollikin tuntui vaistoavan erään aikakauden päättyneen.

No vuosi kului ja totesin tämän viikonlopun aikana pääskysten palanneen. Ne vasta fiksuja ovatkin. Kun yksi tie on tukossa, on aika muuttaa toimintasuunnitelmaa. Pääskyset muuttivat noin kymmenen metriä ja uusi pesäpaikka löytyi saunan räystään alta. Uusi asunto ei häiritse ketään ja saunareissua säestää nyt iloinen pääskyjen kirkuna.

Kolli on havainnoinut, että pääskyset lentävä pihapiirissä. Hän kurkistelee silloin tällöin raollaan olevan liiterinoven välistä katonrajaan ja toteaa olevan liian vaivalloista lähteä halkokasoille kiipeämään. Kolli ymmärtänee pääskyjen muuttaneen, mutta uusi pesä on Kollin saavuttamattomissa. Sinne ei niin vain kiivetäkään. No jospa herukkapensaiden rastaat ja myyrät pitävät Kollin mielen virkeänä.

Tässä jaaritellessani mieleeni muistui eräs lapsuusmuisto maalta. Pääosassa on Mörkö, joka oli isänäidin pikimusta kissa. Muistan elävästi hauskan jutun tuosta mustasta haamusta. Oli lämmin kesäpäivä (kuten aina lapsuuden kesiä muistellessa). Minä ja vanhempani istuimme mummon kanssa hänen mökkinsä terassilla päiväkahvilla ja seurasimme pihan tapahtumia. Päivä oli helteinen. Mörkö oli huomionkipeä, se tykkäsi maata keskellä nurmikkoa auringon paahteessa. Se makasi toisella kyljellään kuin raato ja yritti nukkua. Pääskysiä kiinnosti nurmikon musta möykky, ne syöksyivät aina vain lähemmäs ja lähemmäs. Sitten ne aivan kuin nauroivat, ettei möykky saanut heitä kiinni. Kissa makasi kuin mitään ei olisi tapahtunut, se ei liikahtanutkaan vaan nautti auringosta. Sitten tapahtui. Yksi pääskynen erehtyi lentämään liian matalalle ja kas, Mörkö nappasi salamannopeasti uhkatekijän käpälällään. Kissan todellinen luonne pääsi irti. Höyhenet vain pöllysivät, kun katsoimme terassilta nurmikon näytelmää. Mörkö nautiskeli välipalansa meidän nähden, siirtyi sitten metrin kauemmaksi, kallistui toiselle kyljelleen ja alkoi ottaa jälleen aurinkoa. Kumma kyllä yksikään pääskynen ei enää häirinnyt mustan möykyn päiväunia.

tiistai, 23. toukokuu 2017

Keinonsa kullakin

Jokaisella ihmisellä on omat keinonsa rentoutua ja irtaantua päivän askareista. Kovin moni ei varmaan jaksa paahtaa täydellä höyryllä koko päivää tai ainakaan kovin kauan.

Kuuntelin tänään mielenkiinnolla tuttavaperheen ongelmia, kun törmäsin heihin uimareissuni jälkeen kahvilassa. He ovat pariskunta, joilla ei ole lapsia ja kumpikin käy töissä. Heidän suurin ongelmansa liittyi ajankäyttöön, sain heistä sen käsityksen, että koko ajan piti olla menossa jonnekin. Aktiivisuusrannekkeet kertoivat heille tilannetietoja, puhelimien kalenterit hälyttivät uusista aktiviteeteistä. Koko ajan tuntui olevan kiire. Kyselin heiltä varovasti, miten he lataavat akkujaan eli hengähtävät kaiken kiireensä keskellä.

Heidän vastauksensa jotenkin yllätti minut. Mies oli löytänyt uuden rutiinin. Työpaikan lounastaukoon sisältyi automaattikahvi ja kanttiinista ostettu sämpylä, jotka hän nautti työpöytänsä ääressä Norppaliveä katsellen työnantajan omistamalta läppäriltä. Viisitoista minuuttia riitti vallan mainiosti ja sitten taas mentiin täydellä höyryllä palaveriin tai keskityttiin työtehtäviin. Nainen nautti lounaakseen automaattiteetä ja kanttiinin salaattiannoksen myös työpöytänsä ääressä Norppaliveä seuraten. Töistä tultuaan pariskunta toisti saman rituaalin kotonaan, lämmin ateria nautittiin yhdessä Norppaliveä seuraten ja samalla syöden sekä mahdollisesti keskustellen.

Poikkean itsekin silloin tällöin Norppalivessä, viivyn siellä noin minuutin pari. Onhan se kiva katsella, kun hylje lekottelee kivellään, mutta ei sitäkään enempäänsä katso. Valitettavan usein hylkeen makuupaikka on tyhjä, itse sankari uiskentelee jossain. Pelkkä kiven katselu ei rentouta ainakaan minua. Toisaalta tunnen itseni sen verran hyvin, että pelkkä norpan lekottelu ei kovin kauan minua kiinnosta. Ehkä kärsivällisyyteni ja keskittymiskykyni eivät riitä.  

Valitettavasti erehdyin kommentoimaan pariskunnan rentoutumismetodia. Ensin olin jutussa mukana, mutta sitten totesin, että ei kai pelkkä Norppaliven seuraaminen riitä akkujen lataamiseen. Kysyin samalla varovasti, eikö töiden jälkeen voisi käydä, vaikka kävelylenkillä, tai ahkeroida puutarhassa, tai tehdä jotain muuta kuin työtehtäviä kotikonttorilta. Mutta ei, työtehtävät piti hoitaa iltaisin kotoa, jos niitä ei ollut ennättänyt töissä tehdä. Lisäksi pakolliset iltamenot, kuten kaupassa käynnit, anoppilat ja ystävät veivät osan ajasta. Tiedustelin sitten, miten he viettävät viikonloppujaan. Nainen selitti innoissaan, että perjantai-illat siivottiin ja pyykättiin, lauantaina vietettiin päivä joko ostoksilla tai yhdistystoiminnoissa sekä poikettiin illalla baarissa. Sunnuntaina oltiin joko pienessä krapulassa, käytiin anoppien ja muiden sukulaisten luona sekä illalla alettiin suunnitella tulevaa työviikkoa.

Päässäni soi hälytyskello kuunnellessani pariskunnan ajankäyttöä, kunnes nainen keskeytti hiljaisen analysointini. Hän päästi suustaan totuuden kuin pikkulapsi: Minähän en voi ymmärtää kiireistä viikko-ohjelmaa, kun minä en ole töissä vaan makaan kotonani ostoskanavia katsellen. Lisäksi minulla ei ole kuulemma realistista kuvaa nykypäivän työelämästä. Jos haluaa pysyä valtavirran mukana, on uhrattava omaa aikaansa rentoutumisensa kustannuksella. Kuulemma.

Jätin kommentoimatta naisen huomautuksen. Entinen minäni olisi suhtautunut toisin, olisin luultavasti alkanut kinata naisen kanssa. Ehkä joutenoloni on muuttanut minua sekä arvojani. Olen joskus kävelylenkeilläni miettinyt, miten minun olisi käynyt, jos olisin jatkanut entisessä työssäni. Olisin ollut oravanpyörässä ja luultavasti toipuisin työuupumuksesta. Joka tapauksessa olisin huonommassa fyysisessä ja psyykkisessä kunnossa kuin nykyään olen. Motivaationi uutta työtä kohtaan on kuitenkin kova, en ole sitä vielä löytänyt.

tiistai, 16. toukokuu 2017

Joku Indiana Jones?

On taas kulunut pitkä aika edellisestä kirjoituksestani. Olin pääsiäisen Lapissa hiihtämässä tuttavani kanssa, sillä saimme edullisesti mökin viideksi päiväksi. Olimme keskellä ei-mitään, lähin tunturikeskuskin oli viidenkymmenen kilometrin päässä. Hiihdellessä ja maisemista nauttiessa mieli lepäsi. Lomareissuni jälkeen jouduin sukujuhlien järjestelykomiteaan, jossa riitti hommaa. Vapun paikkeilla läppärini sanoi työsopimuksensa irti, kun automaattinen päivitys epäonnistui ja jouduin siivoamaan ja asentamaan koko paketin uudelleen. Sen jälkeen seurasikin keväinen ikkunoidenpesu sekä kotonani että kesämökilläni.

Asia, josta ajattelin kirjoittaa tällä kertaa, liittyy erikoiseen työhaastatteluun, johon yllätyksekseni pääsin. Minä ja viisi muuta ehdokasta istuimme luokkahuoneen tapaisessa tilassa, jossa meillä jokaisella oli omat pöytämme. Aamupäivän teimme erilaisia psykologisia testejä, kommunikaatioharjoituksia ja vastailimme työhaastattelijoiden satunnaisiin kysymyksiin. Pikaisen lounaan jälkeen saimme eteemme kysymyspaperin, tyhjän paperin, kuulakärkikynän, lyijykynän ja pyyhekumin. Tehtävänämme oli kirjoittaa käsin, kukin omalla käsialallaan, noin 200 sanan mittainen kuvainnollinen vastaus oheiseen tehtävään:

”Sinut on kaapattu puoli vuotta sitten paratiisisaarelle. Sinua on kohdeltu koko ajan hyvin ja sinusta ei ole vaadittu vielä lunnaita. Kaappaajien puheista olet saanut tietää, että saaren toisella puolella on asutuskeskus, jonka satamassa vierailee monia laivoja. Näiden tietojen perusteella olet alkanut suunnitella pakoa leiripaikastasi satamaan, jonka kautta voisit päästä vapauteen. Kirjoita käsin noin 200 sanan mittainen pakotarina, jonka tulisi sisältää kolme asiaa, joita sinä pelkäät tai kammoat. Alleviivaa tekstistä kolme pelkoasi. Aikaa on tunti.”

Mielenkiintoinen tehtävä siis, vai? Sain yllättävän äkkiä mielikuvitukseni liikkeelle, olin valmis reilun puolen tunnin kuluttua. Tekstini oli melkoinen tarina, siinä oli selkeä juoni ja olin kuvannut pelkoni ja niiden voittamisen omasta mielestäni hyvin. Muistin jopa alleviivata.

Minulla on KKK eli kolme suurinta pelkoani tiivistyvät noihin kirjaimiin. Pelkään yli kaiken korkeita paikkoja, varsinkin jos joudun kiipeämään korkealle tikapuita pitkin. Tekstissäni nousin jyrkkää kallionseinämää narutikapuita pitkin kallion laelle, keskityin kiipeämiseen ja vapaudenkaipuuseeni. Kallion laella kohtasin toisen pelkoni, kun tielleni osui vihaisia ja haukkuvia vartiokoiria. Tainnutin ne leiristä pihistämilläni lihakimpaleilla. Jatkoin matkaa, kunnes näin jo asutuskeskuksen, mutta suuri käärme katkaisi tieni. Hätistin käärmeen matkoihinsa polun vierestä löytämälläni kepillä. Pääsin satamaan ja pestauduin laivan siivoojaksi. Olin matkalla vapauteen.

Tehtävässä ei puhuta kaappaajista mitään. Minun leirissäni heitä oli kolme ja pakenin heiltä iltatoimien aikana. Hiivin vain kaikessa rauhassa lähemmäksi tikkaita ja kun kaappaajien silmiä alkoi väsy painaa, niin nousin tikkaille ja pakenin.

Mikä tuon tyyppisessä tehtävässä on tärkeintä ja mitä se mittaa? Ymmärsin tehtävän tarkoituksen kohtalaisen hyvin. Siinä mitattiin työnhakijan mielikuvitusta, ongelmanratkaisukykyä, suhtautumista äkkinäisiin tilanteisiin ja ennen kaikkea ajantajua. Tunti on yllättävän lyhyt aika kirjoittaa pieni tarina ja vieläpä luettavalla käsialalla.

Pari päivää sitten rekrytoija soitti tulokset. En saanut työtehtävää, jäin toiseksi. En ole katkera enkä pettynyt, sillä minulta puuttuu eräs tehtävän kannalta tärkeä ydinosaaminen. Rekrytoijan mukaan kirjoitustehtävä erotti hyvät huonoista. Moni oli kirjoittanut ranskalaisin viivoin, minä ja tehtävään valittu olimme ainoina kirjoittaneet kunnon tarinan. Monelle myös käsin kirjoittaminen oli ollut vaikeaa, oikeakielisyys oli ollut muutamalla hieman hakusessa. Joku ei ollut päässyt alkua pitemmälle.

Sain rekrytoijalta kehuja, sillä ikäni, luonteeni, koulutukseni ja elämänkokemukseni olisivat olleet passelit. Harmi vain, en osaa käyttää tehtävässä vaadittua ATK-sovellus X:ää, sillä entisessä työssäni sama tehtävä hoidettiin vanhemmalla ATK-sovellus Y:llä. Sovellus X on minulle täysi mysteeri, olen sen kerran nähnyt, mutta en osaa käyttää sitä. Sen sijaan tehtävään valitulla on viiden vuoden työkokemus sovellus X:stä, joten hän ajoi minun ohitseni.

Pitäisiköhän minun alkaakin kirjoittaa seikkailukirjoja, jossa voisin hyödyntää mielikuvitustani? Johan työhaastattelussa kirjoittamani pakotarina on kuin suoraan Indiana Jones – kirjoista.