lauantai, 14. lokakuu 2017

Kassatutkimusta

Luin tällä viikolla artikkelin, jossa kassatyöntekijä kertoi, kuinka kassajono saadaan vetämään nopeammin. Hän asetti asiakkaille vaatimuksia jonon nopeuttamiseksi. Kassan kanssa ei saanut jäädä jaarittelemaan, jos jonossa oli muitakin jonottajia. Muovipussi piti asettaa kassahihnalle ensimmäiseksi, koska siten pakkaaminen helpottuu. Pikkukolikoilla ei saanut maksaa, vaan ne tuli vaihtaa infopisteessä, koska siellä ei tarvitse jonottaa. Sain artikkelista vaikutelman, että kassatyöntekijä haluaa olla kuin robotti, joka toimii monotonisesti.

Päätin testata, voisiko asiakas päätellä kassajonon perusteella, mikä jono vetää toisia nopeammin. Sen vuoksi suunnistin eilen kahteen ruokamarkettiin pahimpaan ruuhka-aikaan, vaikka tavallisesti olisin asioinut jo aamusta.

Ensimmäistä kaupasta ostin peruselintarvikkeita. Viisi kassaa oli avoinna, joten minulla oli valinnanvaraa päättää oma suuntani. Yksi kassahenkilö näytti olevan harjoittelija, sillä hänen vauhtinsa oli hidas ja vailla rutiininluontoista toimintaa. En valinnut häntä. Kakkoskassalla istui vihaisen ja kyllästyneen näköinen naishenkilö, joka näytti tervehtivän asiakasta mumisten. Hänen työnsä eteni sutjakkaasti, kunnes asiakas oli unohtanut punnita omenansa. Niinpä kassa sinkosi hedelmäosastolle punnitsemaan, sillä kassojen läheisyydessä ei ollut ylimääräistä vaakaa. En valinnut tätäkään kassaa.

Kolmas kassa oli ylipirteä tyttönen, jonka työ eteni reippaasti. Olin jo valitsemassa hänet, kunnes huomasin jonossa pariskunnan, jonka molemmat ostoskärryt olivat täynnä ostoksia viikonloppua varten. Ajattelin heidän viipyvän kassalla melko kauan, joten en valinnut kolmattakaan kassajonoa. Neljäs vaihtoehtoni oli nuori säikähtäneen näköinen poika, joka paraikaa selvitteli kassahihnalla olevaa vaatenippua. Työ eteni hitaasti, sillä jos jokaisesta rievusta pitää poistaa ensin henkari ja sitten laittaa vaateostokset pussiin. Jono vaikutti epätoivoiselta. Jonossa oli vielä äiti-lapsi -yhdistelmä täyden ruokakärryn kanssa, joten aloin tutkailla viimeistä kassajonoa.

Viides kassa oli nuoren miehen valtakuntaa. Työ näytti etenevän rutiininluontoisesti. Kassajono oli muita jonoja pitempi, sillä viides kassa sijaitsi hieman syrjässä ja asiakaskuntana näytti olevan iäkkäitä henkilöitä ostoksineen. Asetuin jonon päähän, ajattelin ottaa riskin, sillä minulla ei ollut kiirettä ja halusin viedä testini loppuun saakka.

Mikä on paras tapa saada eloa kassajonoihin? Neljännen ja viidennen kassan välissä oli tyhjiä kassapaikkoja. Yhteen näistä ilmestyi kuudes kassatyöntekijä, joka kailotti kuuluvasti: ”Täällä on vapaa kassa”. Ja kas, jonoihin tuli kummasti eloa, kun asiakkaat syöksyivät vapaalle kassalle. Sehän toimii ilman sääntöjä, nopeat syövät hitaat, mutta kumman vauhdikkaasti omasta jonostani kaksi iäkästä pääsi uuden kassan kärkipaikoille. Juuri avatun kuuden kassan jono kasvoi hetkessä.

Oma jononi oli siis lyhentynyt kahdella asiakkaalla. Edessäni oli vain enää vain kolme asiakasta. Jononi tuntui etenevän vauhdikkaasti. Iäkkäät asiakkaat osasivat ryhmitellä ostoksensa oikein ja systemaattisesti: maidot ensin ja pehmeät viimeisiksi. Kassahenkilö ehti jopa vaihtaa ajatuksiaankin asiakkaidensa kanssa. Tein mielenkiintoisen havainnon. Kaikki minua edeltävät asiakkaat maksoivat ostoksensa käteisellä, osa jopa kaivoi kukkarostaan ne kuuluisat kolikotkin. Minä maksoin käteisellä, kolikkoja yhdistelemällä sain jopa tasarahan. Kassatyöntekijä oli hyvillään, sillä hän oli huomannut kolikkojensa vähenevän. Nyt niitä riitti.

Olin pakkaamassa ostoksiani, kun takanani olleet kaksi asiakasta saivat pienet ostoksensa maksettua. Nämä kaksi nuorta energiajuomineen olivat kassan viimeiset asiakkaat, sillä viides kassa pisti pelin poikki ja lähti tauolle. Muut jonot tuntuivat etenevän hitaanpuoleisesti. Äiti-lapsi -yhdistelmä oli juuri maksamassa, tosin maksukortti aiheutti ongelman ja lapsi päätti hermostua. Kakkoskassan asiakas oli myös ongelmissa maksukorttinsa kanssa ja jono seisoi.

Menin naapurikauppaan. Jätin ostokseni säilöön, sillä täältä minun ei tarvinnut ostaa kuin muutama tuote. Appelsiinipussi löytyi helposti, lisäksi otin muutaman perunan, pari jugurttia ja uunituoreen leivän sekä kaksi uunituoretta ”rähmäviineriä”. Suunnistin kassoille, valitsin ensimmäisen. Jonossa oli kolme ihmistä ennen minua, kaikilla oli onneksi vain muutama ostos. Jono veti nopeasti. Kassakaukalon päässä oli mielenkiintoinen yllätys, siellä oli jokin juniorijoukkueen värväämä pakkaaja. Tein omalla vuorollani virheen, olin liian hidas. En ehtinyt sanoa, että minä itse pakkaan tavarani. Laiskan oloinen junioriurheilija latoi ostoksiani jo muovipussiin.

Juniori latoi kaikki uunituoreet tuotteeni alimmaisiksi, siihen päälle jugurtit ja ylimmäksi raskas appelsiinipussi. Juniorin tarkoitus oli hyvä, mutta jouduin itse viimeistelemään pakkaamisen. Muuten ostokset olisivat olleet entisiä ostoksia kotiin päästyäni.

maanantai, 25. syyskuu 2017

Pois pihaltani

Kirjoitin viimeksi kesämökilläni riehuneesta pyörremyrskystä, minkä seurauksena lintulautani oli rikkoontunut. En syyttänyt naapuritalon kollia, vaan pistin vahingon lintulaudan vanhuuden syyksi.

Olin viikonlopun tuttavani kanssa marjassa, pidimme kesämökkiäni päämajanamme. Kun menimme perjantaina mökille, huomasin jonkun käyneen pihapiirissä. Lintulauta oli tosin ehjä, mutta rantaruohikossa oli joku kävellyt, kun ruohonkorret olivat lakoontuneet. Jäljistä ei saanut selvää. Ajattelin isompien muuttolintujen pysähtyneen lepäämään rantaani.

Ajatukseni muuttui, kun huomasin, että tämä joku oli kulkenut myös marjapensaiden läpi. Pensaat olivat hieman kärsineen näköisiä. Päättelin marjanpoimijoiden oikaisseen pihani poikki paremmille marjamaille. Kasvimaallani en edes käynyt, koska sen sato on jo korjattu, joten se on jo valmiiksi sekaisessa kunnossa.

Perjantai ilta kului kesämökkiä lämmittäessä, ruokaa laittaessa, makuusijoja katsellessa ja saunoessa. Pihavalo räpsähti päälle hieman ennen kymmentä, pyrähdin ikkunaan. Pihalla istui jänis ja oli hämillään yhtäkkiä lauenneista pihavaloista. Totta se huomasi minun tuijottavan katseeni, kun aikansa istuskeltuaan sain tarpeekseen ja pomppi muualle.

Tuttavani nousi lauantaina aikaisin, olin kyllä hereillä, mutta odottelin aamukahvin tuoksua. Ihmettelin, miksi tuttavani hiljeni äkkiä. Vääntäydyin makuualkovista ja tuttavani viittoi ikkunan lähelle. Ja kas, rannalla käyskenteli hirvi. Se näykki rantaruohikkoa ja höristeli välillä korviaan. Jokin häiritsi sen aamuateriaa ja niinpä se harppoi metsikköön, tietenkin marjapensaitteni läpi. Komeat jäljet se kyllä jätti.

Lähdimme marjaan lähiseudun metsiin. Poikkesimme naapuritalossa palatessamme ja kysyin isännältä hirviavannoista, hän kun on innokas hirvimies. Isäntä kertoi lähiseuduilla liikkuvan muutaman nuoren hirven, joista oli epämääräisiä näköhavaintoja. En kertonut isännälle aamuisesta pihamaani seisoskelijasta, pitäähän minulla olla mökkilemmikki.

Hirvi pysyi piilossa. Se ei enää näyttäytynyt. Sunnuntain marjaretkellämme näimme sen ylittäneen erään hiekkatien, kieltämättä jäljet olivat isot. Se oli suunnistanut kohti syvempiä metsiä, pois ihmisten ilmoilta. Hyvä niin.

Mitä kuului uudelle lintulaudalleni? Se oli suosittu, kun täytin sen pullanmuruilla pari kertaa. Talitiaisilla ja varpusilla oli lystiä, kun tarjolla oli herkkuruokaa. Pihapiirin pihlaja odottaa omia ruokailijoitaan. Marjoja on paljon, mutta ne eivät vielä kelvanneet parille tilhelle, jotka kävivät jo tutkimassa paikkoja ennakkoon. Naapurin kollia ei näkynyt koko viikonloppuna. Liekö säikähtänyt hirveä?

torstai, 21. syyskuu 2017

Uuteen kotiin

Luonto on osoittanut voimaansa Amerikassa. Hurrikaanit seuraavat toisiaan ja maanjäristykset vavisuttavat asutuskeskuksia.

Kävin tänään kesämökilläni pihatöissä tai oikeammin päiväkahvilla. Mikähän pyörremyrsky oli laittanut pihan uuteen uskoon. Pudonneita lehtiä oli paljon ja kaikki seinävieren tavarat olivat hujan hajan. Saunankuistilla kohtasin todellisen tuhon: antiikkinen lintulauta oli säpäleinä. Se oli pudonnut ripustuskoukustaan ja vanhuuttaan hajonnut maahan pudotessaan. Mikään ei kestä ikuisesti, ei edes noin 30 vuotta vanha tupaantuliaisiksi saatu lintulauta. Olikohan ruokintapaikalla käynyt jokin isompi lintu tai elukka (ei kuitenkaan naapurin luimisteleva kolli, hänellä on sivistyneemmät saalistustavat).

Löysin liiteristä rimoja ja laudanpaloja. Päätin askarrella uuden mökin. Tein oikein piirustuksetkin. Reilun tunnin kuluttua rakennelmani oli valmis. Siitä tuli harjakattoinen talo, jonka neljällä sivulla oli ruokintareiät. Katon saa avattua, jotta sisään voi laittaa ruokaa. Tein mökin yhteyteen vielä teko-oksatkin, pitäähän linnuilla olla istuinpaikatkin. Minun käsityötaidoillani mökistä tuli hyvä. Olin tyytyväinen tulokseen.

Laitoin lintulaudan ripustuskoukkuunsa ja tein pullanmuruja syötiksi. Näin kahvipöydästä uuden tekeleeni. Ensin tuli talitiainen, sitten toinen. Murut tekivät tehtävänsä. Varis kävi tarkistamassa tilanteen, mutta luopui yrityksestä, kun ei mahtunut mökin sisään. Kahvitteluni aikana mökissä oli jatkuvasti jokin pikkulintu. Murustin näkkileipää ja siirryin pihan haravointiin.

Ei mennyt kauaakaan, kun orava otti lintulaudan haltuunsa. Näppäränä eliönä se pujottautui mökin sisään ja napsi näkkileipää. Isompien palojen kanssa se siirtyi istumaan ja syömään mökin katolle. Heti kun se poistui, pikkulinnut valtasivat ruokintapaikan. Loppujen lopuksi orava tyhjensi koko mökin sisustan. Olin edelleen tyytyväinen, uusi lintulauta oli testattu ja hyväksi todettu.

En tiedä, olenko opettanut lintulaudan vierailijat liian hyvälle, sillä niille ei kelpaakaan ihan mikä tahansa ruoka. Pähkinöitä ja siemeniä on turha laittaa, ne jäävät syömättä. Talipalloihin ei kosketa, ne roikkuvat turhan panttina. Pullan-, keksin- ja leivänmurut ovat minun ruokintapaikkani erikoisannos, ne katoavat alta aika yksikön parempiin suihin.

On syytä muistaa, että lintulaudan ympäristö kannattaa pitää siistinä, sillä muuten paikalle saattaa kerääntyä ylimääräisiä ja harmittavia vieraita. Sen verran tunnen kesämökkini naapurissa asustavaa kollia, että se ei koske liian helppoihin saaliisiin. Lintulautani ja sen ruokailijat ovat saaneet olla kollilta rauhassa, kolli toki noteeraa mökin tapahtumat sivusta seuraten. Marjapensaissa huseeranneet rastaat ovat ainoa ateria, mitä kolli on kesämökkini tontilta pyytänyt. Se vain oikaisee pihani läpi.

perjantai, 8. syyskuu 2017

Ei tarvitse itkeä

On taas kulunut pitkä aika edellisestä kirjoituksestani. Uusi pakastimeni on pitänyt minut kiireisenä, sillä olen täyttänyt uutuuttani luonnonantimilla. Se on nyt lähes täynnä. Uhrasin yhden päivän mansikkapellolle, kokeilin kumisaappaitteni vesitiiviyttä hillasuolla, seikkailin mustikkametsässä useampaankin otteeseen ja avustin naapurinmummoa vadelmien poimimisessa. Todellisen yllätyksen koin kesämökkini herukkapensaissa. Mustaherukoita tuli yli oman tarpeen ja punaherukoitakin riittävästi. Olen siis varautunut kohtalaisen hyvin tulevaan talveen. Jos vielä säilöisin hiukan suolakurkkuja ja punajuuria, niin eiköhän sadonkorjuu olisi osaltani ohi. Puolukat jätät suosiolla metsään, minä kun en ole koskaan niistä välittänyt.

Sain aiheen kirjoitukselleni, mistäpä muusta kuin ihmettelystäni tutussa ruokamarketissa. Siellä oli tarjouspäivät viikonlopun kunniaksi: Neljä pakettia kahvia kympillä, kymmenen pussia makaronia eurolla, kaksi sokeripussia eurolla ja voi parisen euroa. Siinä muutama tarjous mainitakseni. Tyydyin kahviin ja voihin, niitä kuluu taloudessani kohtalaisesti.

Kuulin vihannesosaston myyjältä hyvän uutisen kaikille uusavuttomille. Markkinoille on ilmestynyt nakusipuli eli valmiiksi kuorittu tavallinen sipuli. Nyt ei tarvitse enää itkeä sipulia kuoriessa, joten kaikki niksi-Pirkan vinkit joutavat roskiin. Olin jotenkin ällikällä lyöty myyjän selostuksesta. Nyt sipulikin menetti silmissäni hohtonsa, vaikka en olekaan mikään itkupilli sipulia kuoriessani. En ole käyttänyt suojavarusteita ja olen säästynyt hyvin kyyneliltä. Vastaisuudessa aion suosia edelleen kuorellista sipulia. Mikähän lienee nakusipulin säilyvyysaika, kun olet jättänyt pöydän kulmalle puolikkaan käyttämättömän sipulin?

Myyjäkin oli ihmeissään, hän oli kuullut nakusipulista radiosta. Koska myyjällä ei tuntunut olevan turhaa kiirettä, vaihdoimme muutaman mielipiteen näistä uusavuttomille tarkoitetuista tuotteista. Itse muistin, kun makkaratiskissä oli myynnissä valmiiksi paloiteltua lenkkiä. Makkaran paloitteluhan on vaikeaa hommaa, siinähän voi huonolla tuurilla leikata sormeensa. Myyjä muisti kokeilleensa joskus valmiiksi paistettua jauhelihaa. Hän oli pettynyt, koska liha oli ollut mautonta ja jotenkin teollisen näköistä. Paistamisen hauskuus ja käry olivat jääneet puuttumaan.

Käytän silloin tällöin yhtä uusavuttomille tarkoitettua ruoka-ainesta, se on purkkiananas. Käytän ananasta ehkä pari kertaa vuodessa, joten selviän helpommalla, kun otan raaka-aineen suoraan purkista. Ostin kerran kokonaisen ananaksen, kärsivällisyyteni loppui, vaikka minulla oli selkeät ohjeen sen kuorimiseksi.

Palatakseni alussa kertomaani marjastukseeni. Esittelin yhdelle vanhemmalle sukulaiselleni saavutustani ja kuinka nopeasti sain täytettyä uuden pakastimeni. Hän katseli minua ihmeissään ja tokaisi, ettei ole koskaan ymmärtänyt ihmisiä, jotka vapaaehtoisesti juoksevat marjapuskasta toiseen. Tuttavani ostaa valmiit marjatuotteet kaupasta kuten mehut, smoothiet, kiisselit ja hillot. No, onhan tuokin tapa. Minun mielestäni marjastus on rentouttavaa ja se ei sovi uusavuttomille.

maanantai, 17. heinäkuu 2017

Lili ja Lola

Sain aiheen tämänkertaiseen eläinjuttuuni radiosta, jossa kerrottiin koiran rauhoittavasta vaikutuksesta hammaslääkärin vastaanotolla. Koiran rapsuttelu vie kuulemma potilaan huomion pois hammaslääkärin toimenpiteistä, joten jo potilaan pelkkä suun avaaminen sujuu ilman kitkaa ja tuskan hikeä. Näin lääkäri voi aloittaa purukaluston tarkastuksen huoletta ja levollisin mielin.

Olen lapsesta saakka pelännyt koiria. Minulle on ihan sama, onko kyseessä iso vai pieni karvaturri. Jo pelkkä koiran näkeminen saa pelkoni pinnalle. Minua puri koira käsivarteen, kun olin alle kouluikäinen. Onneksi kädelleni ei käynyt kummemmin, vain toppatakin hiha repeytyi. Ehkä kammoni koiria kohtaan juontuu tuosta tapahtumasta. Muutama vuosi sitten olin juoksulenkillä, kun hihnan päässä riuhtonut karvakasa päätti hyökätä nilkkaani. Nilkkaani jäi jäljet tapahtumasta ja selvisin viikon sairauslomalla. Kammo jäi, ja koiran omistajan aggressiivinen käytös kohtaani vain pahensi asiaa. Välttelen siis vieläkin kontaktia koiran kanssa, mikään vakuuttelu koiran hyvästä käytöksestä ei saa mieltäni muuttumaan.

Radiossa luettu uutinen toi muistiini kuvia lapsuudestani. Ennen kaikkea muistini sopukoista tuli esiin kääpiöpinserit Lili ja Lola. Kirjoitan siis muistikuvani jo poisnukkuneista terapeuteista.

Lapsuudenkotini oli omakotitalo. Muutama talo meistä eteenpäin oli iso valkoinen omakotitalo, jossa asui leskinainen Lilin ja Lolan kanssa. Hauskuus piili siinä, että leski oli hammaslääkäri, joka piti iltavastaanottoaan kotonaan. Vastaanotto oli kaikkien lähiseudun asukkaiden suosiossa, koska se oli lähellä hammasongelmaisia. Vastaanotolle oli tietenkin oma sisäänkäyntinsä. Kun potilas avasi ulko-oven, hän tuli pieneen tuulikaappiin. Kun hän avasi sisäoven, Lili ja Lola aloittivat elämöintinsä ja kiivaan haukuntansa, vaikka he olivat toisella puolen taloa. Potilaan istuessa odotushuoneessa, haukunta jatkui. Tuntui kuin Lili ja Lola tulisivat seinien läpi. Potilas ei koskaan kuullut, että koiria olisi kielletty.

Hammaslääkäri avasi oven hoitotilaansa. Samalla ovenavauksella potilasta kohti syöksyi kaksi mustaa pikkukoiraa jatkaen haukuntaansa. Tässä vaiheessa heikkohermoinen potilas oli jo kauhusta kankea, varsinkin kun koirat eivät antaneet edes silittää itseään. Yleensä tässä vaiheessa hammaslääkäri komensi narisevalla äänellään koiriaan, jotka hieman rauhoittuivat. Potilas asettui hoitotuoliin, koko hoitotila oli iso avara huone, joka oli jotenkin yhteydessä hammaslääkärin yksityisiin tiloihin. Hoitotuolissa maatessaan potilas tunsi kuinka koirat hyppivät hänen jalkojaan vasten. Koirat olivat hiljaa, mutta nuuhkivat inhottavasti potilaan kenkiä ja kenties sormiakin. Potilas makasi laverilla lamaantuneena koirien tutkiessa häntä ja hammaslääkärin jaaritellessa niitä näitä lähiseudun tapahtumista.

Hammaslääkärin työvälineet eivät olleet viimeisen muodin mukaisia. Työ eteni verkkaisesti. Hoidon aikana potilaan huomio keskittyi liian moneen asiaan: hammaslääkärin jaaritteluun, poran odotteluun ja ennen kaikkea koirien ääniin. Lili ja Lola olivat jotenkin levottomia, ne kulkivat huoneessa edestakaisin. Kuinka hyvin kuulomuistiini onkin jäänyt Lilin ja Lolan kynsien äänet vastaanottotilan parkettilattialla. Juuri tuo ääni muistui mieleeni radiota kuunnellessani. Minun suhteeni hammaslääkärissä käynti oli kaikkea muuta kuin terapeuttinen. Ihmettelen vieläkin, miten hallitsin lapsena pelkoni niin hyvin, että Lili ja Lola sekä vanhanaikainen hammaspora tuntuvat nykyään isoltakin saavutukselta.

Koska lähes jokainen lähiseudun asukas kävi korjauttamassa hampaansa Lilin ja Lolan vastaanotolla, kaikkien mielessä oli koirien merkittävä rooli hoitotyössä. Jokaisen potilaan suhteen koirat noudattivat edellä kuvaamaani prosessia. Jos joku kertoi käyneensä hammaslääkärissä, keskustelu siirtyi varsin pian koiriin. Kukaan ei muistanut itse hoitotoimenpiteestä mitään, vain koirien haukunta ja kynsien rapina parkettilattialla jäivät mieleen.

Olen ollut lähes 20 vuotta nykyisen hammaslääkärini asiakkaana. Suhteemme alkuaikoina paljastui, että lapsuuden hammaslääkärini oli ollut opettamassa tulevaisuuden hammaslääkäreitä, omanikin oli ollut hänen oppilaansa. Ja kuten arvata saattaa nykyinenkin hammaslääkärini muistaa Lilin ja Lolan. Olen sanonut nykyiselleni, että jos hänen vastaanotolleen ilmestyy terapiakoira, niin yhteistyömme loppuu siihen paikkaan. Lili ja Lola tekivät lähtemättömän vaikutuksensa minuun.

Miten Lilin ja Lolan kävi? Olin jo muuttanut pois kotoa, kun äitini kertoi toisen koiran kuolleen. Huolimatta vanhuudestaan Lili ja Lola olivat viettäneet kohtalaisen terhakkaa ja aktiivista elämää. Toinen koira oli jostain syystä saanut elämästään tarpeekseen ja karannut. Pari päivää myöhemmin hammaslääkäri oli löytänyt sen pahasti haavoittuneena lähimetsästä. Koira ei ollut toipunut kärsimyksestään, vaan eläinlääkäri oli nukuttanut sen. Muutamaa päivää myöhemmin eloonjäänyt kääpiöpinseri kuoli ikävään. Hammaslääkäri oli löytänyt sen aamulla kuolleena nukkumakoristaan. Hammaslääkäri jäi yksin isoon taloonsa, hän lopetti vastaanottonsa ja keskittyi seurapiirielämään. Hän oli virkeä ja aktiivinen eläkeläinen. Viikkoa ennen 96-vuotispäiväänsä hammaslääkäri lähti Lilin ja Lolan luokse. Naapurin mukaan hammaslääkäri sai kohtauksen postinhakureissuullaan.