perjantai, 24. maaliskuu 2017

Maksu kassalle, kiitos

Sattuipa tänään hauska juttu bensa-asemalla. Kadun varressa seisovan sähköisen ilmoitustaulun mukaan menovesi oli alennuksessa: autoni käyttämä 98 oktaaninen maksoi vain 1,459 euroa litralta. Kurvasin mittarille, jossa maksu piti suorittaa kassalle. Aloitin tankkaamisen. Jokin välähti silmäkulmassani. Käänsin katseeni ilmoitustaululle, jossa uudeksi hinnaksi olikin tullut 1,559. Hinta niin sanotusti pompahti.

Jatkoin tankkaamistani, kunnes tuli aika sulkea bensatankin korkki. Katsoin mittaria. Siinä oli vielä vanha litrahinta. Lähdin kassalle päin, mutta palasin takaisin hakemaan autoon unohtamaani lompakkoani. Katsahdin samalla mittariin kuin varmistaakseni tankkaamani bensan määrän. Mittarissa olikin jo uusi hinta.

Pienellä jännityksellä menin kassalle, minkähän litrahinnan kassakone löytää bensalleni. Olin jo valmis esittämään valituksen huijauksesta, sillä oikeustajuni mukaan tankkauksen alussa ja lopussa pitäisi olla samat hinnat. Tekopirteä kassatyttö oli valmiina rahastamaan. Mainitsin hänelle asiasta, tyttö pyöritteli silmiään tietämättömänä. Hänen mielestään minun pitää maksaa kalleimman litrahinnan mukaan.

Kassakone oli jäänyt ajastaan jälkeen, sillä litrahinta ei ollut ennättänyt päivittyä kassajärjestelmään. Bensani maksoi siis 1,459 euroa litralta ja alennuskorttini alensi sitä vielä huikeat 0,02 senttiä litralta. Mitenkähän bensa-asema olisi reagoinut, jos minulta olisikin vaadittu kalliimpi hinta valituksistani huolimatta?

Onkohan kadunvarren hintataulussa jokin ajastin ja minkä vuoksi hinta vaihtui kesken tankkaukseni? Muita bensan ostajia asemalla ei ollut, kahvittelijoita sitä enemmänkin. Hinnannousu taisi olla sidoksissa alkavaan lounastaukoon, sillä kaarsin tankille 10:30. Koska bensa-asema on suosittu lounaspaikka, niin varmaan ruokailijoista joku ostaa samalla kulkupeliinsä myös menovettäkin. Sesonki- ja ruuhka-aikaan hinta voi olla korkeampi, vai? Tälle ajatukselleni on toinen peruste, jonka huomasin nyt illalla siitä ohi ajaessani. Bensa-asema sijaitsee erittäin lähellä isoa ruokakauppaa ja nyt litrahinta oli jo 1,589. Ja varmasti joku kaupassa kävijä ostaa samalla reissulla myös bensansa. Voittoahan kertyy bensakauppiaalle.

Itse ostin vain 20 litraa, joten erotus halvemman ja kalliimman hinnan välillä jää suhteellisen pieneksi. Mutta jos lounasaikaan bensanostoon sattuukin työkone, bussi tai kuorma-auto, jotka tarvitsevat tankkiinsa täytettä, niin erotushan on jo ruhtinaallinen. Bensakauppias kiittää ja tankkaaja maksaa, koska yleensähän bensa on samoissa hinnoissa myös muissa lähiseudun asemilla. Miten kassatyttö olisi reagoinut, jos minun sijassani tankkaajana olisikin ollut vaikkapa sata litraa ostanut asiakas, joka olisi valittanut kesken tankkauksen nousseesta litrahinnastaan?

Jos ajatusleikkiä jatketaan eteenpäin, niin voiko bensalla olla kolme eri litrahintaa: ilmoitustaulussa, tankissa ja kassakoneessa olisikin eri hinnat, koska hinnat eivät ole ehtineet synkronisoitua keskenään?

keskiviikko, 15. maaliskuu 2017

Tiskikone

Kuulun siihen harvinaiseen ihmisryhmään, joka ei omista tiskikonetta. Sellaista ei ole koskaan ollut huushollissani ja tuskin tuleekaan. Perinteinen käsin tiskaus on mitä parhain rentoutumiskeino. Tiskaan käyttämäni astiat lähes joka ilta, joten aamulla on mukava könytä unisin silmin puhtaaseen keittiöön tiskipöydän kiiltäessä kuin peilin.

Viime aikoina rentoutumiseeni on tullut häiriötekijä, mitä ei ole ennen ollut. Lähes jokaisen tiskaukseni aikana jokin astia menee rikki ja pahimmillaan sirpaleet leviävät pesuvaahdon sekaan. Tänään särkyi juomalasi tiskialtaaseen, kun se kolahti toiseen astiaan. Eilen rakkaasta kahvimukistani lähti korva kesken puhdistuksen. Viikonloppuna salaattikulho ja pullavati sanoivat työsopimuksensa irti kesämökkini tiskialtaassa, tosin eri päivinä. Mielestäni tiskaan oikeaoppisesti, astioita kunnioittaen kunnon tiskiharjalla. En ole edes kovakourainen.

Itsestään särkyvät astiat merkitsevät varmaan jotain. Sanonnan mukaanhan sirpaleet tietävät onnea, toivotaan parasta. Pitäisikö minun nyt alkaa uskoa enteisiin ja heittäytyä taikauskoiseksi? Entä jos tiskiongelmani onkin viime viikon kirjallisen nautinnon seurausta? Luin nimittäin hyvän kirjan, jossa esiteltiin kaiken maailman räyhähenkiä (ks. Mervi Kosken uutuuskirja ”Maailman merkillisimmät kummitustarinat”).

Mutta palataanpa arkeen. Tiesitkö, että tiskaus on muutakin kuin hyvä rentoutumiskeino? Se nimittäin hoitaa käsiä, varsinkin jos rentoudut ilman kumihanskoja. Jopa kynsienalustat puhdistuvat tiskatessa. Jos käsissäsi on pinttynyttä likaa kuten öljyä, niin kuivapese kätesi ensin astianpesuaineella ja huuhtele sen jälkeen. Ja kas kätesi ovat puhtaat. Kylpyhuoneen voit pestä huoletta Fairylla tai korvikkeella, samoin peilit. Ja mikä parasta veteen laimennettu astianpesuaine on paras ikkunoiden puhdistaja.

Olen melko ehdoton ihminen. Huushollissani eivät korvikkeet juhli, vihreä Fairy on ylivoimainen ykkönen. Nyt tietenkin joku luontoihminen jyrähtää ja manailee mielessään, kuinka paljon Fairy tuhoaa vesistöjämme ja muuta luontoamme. So what? En anna sen vaikuttaa tiskauskäytäntöihini. Ajatelkaa, kuinka mukavaa on upottaa kätensä tiskivaahtoon.

tiistai, 28. helmikuu 2017

Mäkeä alas

Minä ja kolme tuttavaani vietimme tänään omaa laskiaistapahtumaamme. Päätimme heittää aikuisen käytössäännöt nurkkaan ja valloitimme läheisen mäenlaskupaikan testiämme varten. Meitä askarrutti, mikä on paras mäenlaskuväline. Valikoimamme rajoittui tavalliseen punaiseen pulkkaan, rattikelkkaan, mustaan jätesäkkiin ja muovisiin minisuksiin (kai vielä muistatte minisukset omasta lapsuudestanne?).

Mäki oli yllättävän hiljainen, sillä lähialueen päiväkotilaiset taisivat olla päiväunillaan puolen päivän jälkeen. Muutama ohikulkija katsoi meitä hieman kummeksuen, miten aikuiset voivat viettää laskiaista mäenlaskun merkeissä. Se ei meitä haitannut ja sääkin oli suosiollinen.

Testimme voittajaksi selviytyi punainen pulkka, joka oli kaikkien arvosteluissa selvä ykkönen. Pulkka on tukeva ja hyvä istua. Pienet hyppyrit eivät horjuttaneet pulkan sulavaa liikettä, se pysyi vakaana. Pulkka on hieman ahdas aikuisen keholle, jalat eivät oikein kunnolla mahdu kyytiin varsinkaan ensimmäisen laskun ajaksi. Mutta varsin pian aikuislaskija löytää itselleen aerodynaamisen asennon ja alkaa nauttia vauhdin hurmasta.

Testimme toinen sija meni hieman yllättäen mustalle jätesäkille. Sen käyttö vaatii tosin akrobaattisia kykyjä, mutta vauhdin hurma voittaa hankalan laskuasennon. Laskiessa lumi pöllyää kivasti silmille ja laskun suunta on arvoitus. Jätesäkin kyydissä et välttämättä pääsee suoraan alas kuten pulkalla vaan jätesäkki pyörii ja hyörii mäen alas, vähän kuin oman päänsä mukaan. Huonoina puolina testiraatimme piti juuri huonoa ohjattavuutta ja laskuvälineen kestokykyä. Jätesäkki kuluu laskiessa ja pahimmassa tapauksessa repeää kesken hyvän vauhdin.

Rattikelkka keräsi kannatusta sekä puolesta että vastaan. Yhden testaajan mielestä rattikelkka oli lapsuuden joulujen toivelahja, jota kohdeltiin sesonkiaikanaan hyvin. Rattikelkan omistaja leveili ja leuhki, koska kelkassa oli erillinen jarru. Sitähän ei pulkassa ole. Rattikelkka on selkävaivaisen kauhu, koska laskuasento ei ole kovin ergonominen. Vaikka kelkassa on ratti, sen ohjattavuus jää vajaaksi. Vauhtiin päästyään kelkka tahtoo suunnistaa mielensä mukaiseen suuntaan. Hyppyrit vaativat kelkkailijalta taitoa, sillä yleensä laskijan ja välineen tiet eroavat hyppyrissä. Laskija mätkähtää mäkeen kelkan jatkaessa alaspäin.

Minun lapsuudessani jokaisella itseään kunnioittavalla mäenlaskijalla tuli olla minisukset. Vain nynnyt käyttivät sauvoja laskiessaan. Kuinka monta vaaratilannetta muistuikaan tänään mieleeni, mutta luultavasti lapsena olin uhkarohkeampi ja luuni kestävämmät. Aikuisena tilanne on toinen. Minisukset ovat todella liukkaat muoviläpyskät, jotka sidotaan parilla hassulla remmillä laskijan jalkoihin. Sukset vaativat hyvää tasapainoa käyttäjältään, sillä muuten löydät itsesi ensiapuasemalta. Vaikka testimme mäki oli kohtalaisen pieni, niin tunnustan suoraan pelänneeni tänään laskea sitä alas minisuksilla.

Mäenlaskumme jälkeen suunnistimme kotiini, jossa tarjosin testiryhmän jäsenille hernekeittoa uudella twistilläni. Jälkiruokana oli kahvia, pannukakkua ja aamulla paistettuja laskiaispullia ilman täytteitä. Pullien kohdalla koin pienen yllätyksen, sillä kukaan ei halunnut erillisiä täytteitä, joten minun ei tarvinnut alkaa vatkata kermaa. Hilloahan oli jo pannukakun kanssa. Minähän en voi sietää mantelia, joten sitä ei myöskään huushollistani löydy. Hyvillä mielin ja hyvin ravittuina aloitimme kisastudiomme.

 

tiistai, 14. helmikuu 2017

Tunnetko ystävän?

Kevät on näyttänyt ensimmäisiä merkkejään. Lämpötila huitelee plussan puolella ja pikkulinnut laulavat kuin keväällä konsanaan. Juuri kun olemme selvinneet Runebergin tortuista ja valmistaudumme laskiaispullien tekoon, niin tälle päivälle on merkitty Ystävänpäivä, jolloin kuulemma pitäisi tarjoilla sydänleivoksia ja muuta ystävyyttä korostavaa suuhunpantavaa. Itselleni päivä on vain päivä muiden joukossa. Ehkä ikäni alkaa tehdä jo tehtäväänsä, etten oikein innostu. Jos joku viettää, niin se on hänen valintansa, enkä puutu siihen.

Osallistuin vähän aikaa sitten erääseen työhaastatteluun, jonka jälkipyykki toi muistutuksen ystävyyden merkityksestä. Minä ja neljä muuta työnhakijaa saimme kutsun viimeiseen haastatteluun ennen valintaa. Rekrytoija tarjosi siis meille viimeisen mahdollisuuden vakuuttaa hänet osaamisellamme. Avoimeen tehtävään oli saapunut 77 hakemusta, joista jatkoon oli päässyt kymmenen hakijaa. Näille jokaiselle järjestettiin pari tuntia kestävä yksilöllinen haastattelu ja pienimuotoinen psykologinen testi. Lisäksi jokainen sai kotitehtäväkseen käytännön kokeen, jolla mitattiin tehtävässä vaadittua osaamista. Osallistuin kaikkiin kolmeen osioon ja olin varma, että putoan pois tässä vaiheessa hakuprosessia.

Olin siis yllättynyt saadessani kutsun viimeiseen vaiheeseen. Kutsun mukana tuli myös tarkemmat ohjeet, joiden mukaan aamupäivän aikana viisi jäljelle jäänyttä tekevät ryhmänä simulointiharjoituksen. Sen jälkeen oli tiedossa viimeinen haastattelu rekrytoivan yrityksen edustajien kanssa. Myös tässä tilaisuudessa koko viiden hengen ryhmä oli yhtä aikaa läsnä.

Viiden hengen ryhmämme käsitti sekä miehiä että naisia. En tuntenut heistä ketään ennestään, kaikki tuntuivat sopivilta avoinna olevaan tehtävään. Ryhmähenkemme oli yllättävän hyvä, vaikka kyseessä oli tietynlainen kilpailu. Toki simuloinnin aikana muutamalle ehdokkaalle sattui pieni ohilyönti, haluttiin antaa todellisuutta parempi kuva itsestään. Pääsin sen verran perille ehdokkaista, että kaksi heistä tunsi toisensa entisestä työpaikastaan. He olivat kuulemma olleet töissä samalla osastolla, istuneet lähekkäin ja jakaneet elämäntarinaansa toisilleen muulloinkin kuin työpaikan kahvitunnilla. He olivat reissanneet ja harrastaneet yhdessä vapaa-aikoinaan, sillä he olivat asuneet lähes naapureina. Toinen heistä tykkäsi puhua isoon ääneen ja hölöttää asiansa kaikkien kuullen. Toinen oli sen sijaan se hiljaisempi, ei kuitenkaan mikään tuppisuu. Ystävyys oli loppunut hiljaisen mentyä naimisiin ja muutettu toiselle paikkakunnalle uusiin työtehtäviin.

Ymmärtäähän sen, että ystävän jälleennäkeminen kirvoittaa kielenkannat. Mikä onkaan sen parempi paikka päivittää kuulumiset kuin työhaastatteluun sisältynyt lounastunti. Valitettavasti me kolme muuta kandidaattia ja pari rekrytoijaa kuulimme kaiken, halusimmepa tai emme. Meidän kuuntelijoiden oma keskinäinen rupattelumme jäi hieman pintapuoliseksi.

Kun olimme tehneet kaikki vaaditut tehtävät ja istuneet viimeisessä tentissämme, tuli aika sanoa näkemiin. Rekrytoijat lupasivat ilmoittaa lopputuloksestaan sähköpostilla vielä saman illan aikana. Päätös oli tullut postilaatikkooni noin kello 18.00, itse avasin mailini vasta tunnin myöhemmin. Tehtävään valittiin juuri tuo edellä mainitsemani hiljainen hakija, jolla oli tehtävään vaadittava kokemus. Olen edelleen samaa mieltä valintaraadin kanssa. Heidän päätöksensä oli oikea, koska hakija oli myös minun mielestäni hyvä tyyppi, kokenut, sopivan ikäinen ja hyväkäytöksinen ja -luontoinen. Itse olen tyytyväinen, että pääsin noinkin pitkälle. Sammutin läppärini tyytyväisenä.

Kun sitten seuraavana aamuna avasin mailiboxini, peto oli päässyt irti. Päätöstä oli kommentoitu aika suoraan ja jopa kovin sanoin. Me kaikki viisi loppusuoralle päässyttä tiesimme toistemme osoitteet, joten könttämailihan oli syntynyt heti, kun rekrytoija oli laittanut viestin päätöksestään. Kaikki osallistujat kulkivat siis mailikeskustelussa mukana.

Kuten tiedätte, tosi-ystävyys punnitaan vasta tiukoissa tilanteissa. Tuo mainitsemani hölösuu kandidaatti oli hurjistunut ja lähettänyt valintalautakunnalle kysymyksen, tiesivätkö he, että tehtävään valitun aviopuoliso oli syyllistynyt nuorena rikokseen saaden siitä sakkotuomion. Ja tätähän oli sitten kommentoitu koko hakija- ja rekrytointiporukan kesken. Sähköpostien perusteella valinnasta oli syntynyt sota, jossa jokainen heitti omia kommenttejaan. Mailiketju oli kuin pahimmaltakin cat-kanavalta. Tosin rekrytoijat olivat tyytyneet vain muutamaan lyhyeen viestiin. Lukiessani viestejä tunsin itseni ulkopuoliseksi, koska en ollut heittänyt ainoatakaan kommenttia eikä mailistani ollut lähtenyt ainoatakaan viestiä asian tiimoilta. Olin ollut valinnasta samaa mieltä ja siten siirtänyt päätöksen unholaan. Minua ei edes harmittanut, etten tullut valituksi.

Näin Ystävänpäivänä kannattaa itse kunkin miettiä, missä tilanteessa olisit valmis kertomaan jotain hämärää ystäväsi menneisyydestä ja onko se kertomisen arvoista. Entä tunnetko iloa vai kateutta ystäväsi menestyksestä? Voiko työkaverisi olla ystäväsi vai onko vaarana pelkkä töistä puhuminen esimerkiksi yhdessä harrastaessanne?

Kerroin tuon tarinan yhdelle hyvälle ystävälleni, jonka kanssa olemme jakaneet ilot ja surut aina lapsesta saakka. Muutama suvantovaihe matkallemme on mahtunut, mutta olemme niistä selvinneet. Kuultuaan tarinani ystäväni heitti minulle vastapallon: Miten minä olisin menetellyt, jos minä ja hän olisimme olleet samassa tilanteessa? Olisinko alkanut kertoa hakuraadille ystäväni nuoruuden seikkailuista? Vastaukseni oli kielteinen, koska mielestäni ystävyys perustuu luottamukselle ja kunnioitukselle. Ja toiseksi työpaikkoja saa aina uusia, mutta hyvää ystävää ei niinkään usein. (Ystäväni reaktioista päätellen vastaukseni taisi olla melko naiivi?)

maanantai, 23. tammikuu 2017

Kerrostalo

Vuoteni on alkanut vauhdikkaasti. Ensin olin hautajaisissa, sitten ristiäisissä ja kaupan päälle muutamat pakolliset sukulaisten syntymäpäivät. Työnhaku ja hiihto ovat täyttäneet vapaa-aikani.

Tämän kertaisen kirjoitukseni aihe perustuu minulle viikonloppuna esitettyyn kysymykseen. Minä ja tuttavani menimme yhtä matkaa yksille syntymäpäiville. Alaovella hän kysyi asian, joka jäi vaivaamaan mieltäni. Kerron tuon ongelmallisen kysymyksen tuonnempana. Kysymys liittyy kerrostaloon, mutta sitä ennen on syytä kertoa hieman taustatietoa.

Olen asunut yli puolet elämästäni erilaisissa kerrostaloissa, jotenkin asumismuoto sopii minulle. Nykyinen asuntoni on kolmikerroksisessa talossa, taloyhtiömme on pieni. Talossamme ei ole hissiä vaan asukkaat kapuavat rappusia pitkin omiin asuntoihinsa. Asun ylimmässä kerroksessa, alaovelta omalle ovelleni joudun nousemaan noin nelisenkymmentä askelmaa. Tällä hetkellä en kaipaa hissiä, koska portaiden nouseminen käy hyvästä kuntoliikunnasta. Talossamme ei asu yhtään näin sanottua huonojalkaista eikä muitakaan liikuntaesteisiä. Luultavasti talomme hissittömyys on pitänyt siitä huolen.

Huolimatta pitkästä kokemuksestani kerrostalojen sielunelämästä, olin jotenkin ällikällä lyöty tuttavani kysyessä hassun kysymyksensä. Kuten kaikki kerrostalossa käyneet tietävät niin ulko-oven jälkeen on eteinen tai halli, jossa on muun muassa taloyhtiön ilmoitustaulu sekä luettelo rapun asukkaista (= yleensä sellainen mustapohjainen valkoisilla irtokirjaimilla koristeltu taulu). Minkä vuoksi asukastaulun tiedot ovat väärinpäin? Siis taulun yläosassa on ensimmäinen kerros ja ylin kerros on taulun pohjaosassa. Tuttavani ihmetteli, eikö olisi informatiivisinta ja järkevintä listata asukkaat ylhäältä alaspäin kuten asunnotkin ovat. Ylimpänä olisivatkin yläkerroksen asukkaat huoneistonnumeron mukaisessa järjestyksessä, sitten seuraavaksi ylin kerros ja taulun alaosassa olisikin ensimmäisen asuinkerroksen huoneistot.

En ole koskaan kiinnittänyt huomiota noin vähäpätöiseen seikkaan, koska alakerrassa olevan asukastaulun ylläpito on taloyhtiön vastuulla. Kiinnitin tänään huomiota oman rappuni asukastauluun. Rapussani on kolme kerrosta ja jokaisessa kerroksessa kaksi huoneistoa. Oma nimeni loistaa taulun viimeisenä, koska minulla on rappuni suurin huoneistonnumero. Tästä päättelin, että asukastaulu rakentuukin huoneistojen numeroiden mukaan. Eli jos teet vaikkapa numeroitua kauppalistaa, niin sinä laitat asia numero ykkösen ylimmäiseksi listallesi. Sama periaate on siis asukaslistassakin. Olisikohan asukastaulu kovinkin hassun näköinen, jos se olisikin käännetyssä järjestyksessä. Ylimpänä asuva olisi myös koko listan ylimpänä.

Toisaalta ymmärrän tuttavani ihmettelyn. Vierailukohteemme asuu kymmenkerroksen talon toiseksi ylimmässä kerroksessa. Ulko-ovella on ovipuhelimet, joissa on vain asunnonnumerot. Lasioven läpi näkyy rapun asukastaulu vähän kuin varmistukseksi niille, jotka eivät tiedä kohteensa tarkkaa asunnonnumeroa. Jos tiedät kohteesi asuvan yhdeksännessä kerroksessa, niin alat etsiä ovipuhelimen vaatimaa asunnonnumeroa listan yläpäästä tietämäsi sukunimen perusteella.

Mutta toisaalta onko jokin asukastaulun loogisuus tai epäloogisuus maailman tärkein asia, jolle kannattaa uhrata aivokapasiteettia? Ei ole. Jos olen pärjännyt puolet elämästäni ilman sen kummempaa kiinnostusta asukastaulun arvoitukseen, niin uskon pärjääväni asian kanssa toisenkin puolen elämästäni. Loppujen lopuksi minulle on ihan sama, missä järjestyksessä nimet seisovat alakerran taulussa. Pääasia on, että kaikkien asukkaiden nimet löytyvät siitä ja taloyhtiö huolehtii asukastaulun ajanmukaisuudesta.