On taas kulunut melkoinen tovi edellisestä kirjoituksestani. Hellettä on riittänyt. Minua se ei ole haitannut yhtään, sillä olen saanut pitkästä aikaa kunnon rusketuksen. Helteen jälkimainingeissa asuinpaikkaani ravisteli tänään kunnon ukkonen ja kaatosade.

Marjakausi alkaa olla parhaimmillaan. Tämä päivä on mennyt keittiöhommissa, kun olen säilönyt kesän satoa talven varalle. Keittiöstäni on mitä parhaimmat näkymät taloyhtiömme pihalle, ensin ovat autotallit ja sitten parkkipaikat. Keittiöhommieni ohessa olen harrastanut kerrostalokyttäilyä ilman omantunnontuskia, koska tykkään puuhailla valossa. Ei muuta kuin säleverhot ylös ja säilönnän ohessa pientä tarkkailua pihallemme.

Kaatosateen seurauksena parkkipaikkamme tulvi. Pieni poistokaivomme ei ehtinyt imeä kaikkea vettä sisäänsä, joten puolet pihastamme oli suuren lätäkön peitossa. Ja tästähän se riemu repesi, kun syrjäsilmällä seurasin lätäkön elämää.

Pahimman sateen aikaan C-rapun hienostorouva saapui autollaan ostoksilta. Hän parkkeerasi autonsa suurin piirtein siihen, missä oletti parkkiruutujen olevan. Mutta voi, hienostorouva oli valinnut ostosreissulleen väärät kengät. Kankaiset hellekelin kengät eivät liene ne parhaimmat sadekelin jalkineet. Kyllähän ne kaupassa menevät, mutta keskellä pihamme suurta lätäkköä ne ovat epäkäytännölliset. Rouva laski jalkansa kuskin paikalta suoraan veteen. Sitten hän yritti sipsuttaa peräkontille hakemaan kassejaan. Hän viipyi pihalla muutaman minuutin, mutta muistutti poistuessaan lähinnä uitettua koiraa.

Hetken kuluttua parkkipaikalle kaarsi hallituksen puheenjohtaja. (Hänellä on muuten auto, joka ei mahdu kunnolla autotalliin.) Puheenjohtaja otti autostaan ison sateenvarjon ja harppoi nahkakengissään pihakaivon luokse. Hän tyytyi vain äimistelemään kaivon tehottomuutta ja poistui sitten juoksujalkaa asuntoonsa.

Jatkoin säilöntähommiani sateen piiskatessa ikkunaan ja ukkosen murahdellessa taustalla. Naapuritalon pimu näytti lähtevän ulkoiluttamaan koiraansa. Koira on kiltti, vaalea ja virtaviivainen noutaja. Se on siitä erikoinen, että se pärjää pihallaan ilman hihnaa. Sen tapoihin kuuluu haistella kotipihansa ennen lenkille lähtöään. Pimu oli suojautunut isolla sateenvarjolla ja kulki hihna kourassaan kohti tietä. Mutta koirapa tekikin poikkeuksen. Se hoksasi pihamme suuren valtameren, hyppäsi kevyesti aidan yli ja otti riemun irti vesilätäköstämme. Koira ei tainnut olla kuulevinaan omistajansa kutsuhuutoja, se vain seisoi lätäkössä ja nautti kaatosateesta. Postiauton tultua pihallemme koira päätti lopettaa leikkinsä ja palasi pimun luokse.

Seurattuani lätäkön elämää tunnin verran paikalle ilmestyi pelastava enkeli. Naapurirapun rouva tuli pikkupoikansa kanssa ehkä päiväkodista. Heillä oli oikeat varusteet sateessa pyöräilyyn, kummallakin oli ajanmukaiset kumisaappaat ja sadevaatteet. Pikkupoika on noin neljän vanha. Äiti laski ensin poikansa pyörän turvaistuimesta ja sen jälkeen alkoi pysäköidä menopeliään telineeseen. Poika ehti tässä välissä juosta lätäkköön, hyppi ja pomppi kuin vieteriukko. Äiti seisoi lätäkön reunalla ja ehkä ohjeisti jälkikasvuaan, sillä poika kirmasi parkkipaikan perälle kaivon luokse. Hän kiskoi pienillä kätösillään kaivoritilän päälle kertyneen moskan pois ja katso, kaivo alkoi imeä valtamertamme pienemmäksi. Aikansa tilannetta tutkiskeltuaan äiti ja pikkupoika poistuivat sisälle. Veikkaan, että kotiinsa päästyään poika on seurannut lätäkön kuivumista keittiönikkunastaan. Reipas miehenalku siis, kiitos siitä.