Kävin eilen pitkästä aikaa työhaastattelussa. Olin lähettänyt hakemukseni jo viime syksyllä, mutta sain kutsun jatkotoimiin vasta nyt. Itse asiassa olin täysin unohtanut lähettäneeni heille hakemuksen, joten kutsu haastatteluun tuli pienoisena yllätyksenä. Hakemukseni oli ns. avoin nettihakemus, tarkempaa työtehtävää en ollut eritellyt vaan ajattelin kokeilla ”kepillä jäätä”.

Ensimmäinen yllätys tuli heti yrityksen vastaanotossa, jossa nuorehko vastaanottovirkailija oli minua vastassa. Eikö nykyään vastaanottovirkailijan tarvitsekaan enää tervehtiä sisääntulijaa, vaan hän saa aloittaa tenttaamisensa ennen kuin sisääntulija on ehtinyt edes avata päällystakkiaan? Ei tainnut tiskin takana istunut poju tietää, että hän on yrityksen ensimmäinen käyntikortti ulospäin. Ja jos hänen työasuunsa kuuluu kauluspaita kravatilla, niin opettelisi myös kunnon kravattisolmun teon.

Haastattelija haki minut aulasta. Kättely oli kuin olisin kalaa kätellyt, löysä ja vetelä. Olikohan haastattelijalla kylmä, sillä neuvotteluhuoneeseen mennessämme hän käveli koko ajan kädet taskuissaan? Ja ihan vaan vinkkinä, että partavettä ei tarvitse koko pulloa naamalleen levittää, vähemmälläkin pärjää. Toinen vanhempi haastattelija odotti meitä jo neuvotteluhuoneessa. Hän lienee ollut yrityksen palveluksessa jo pitemmän aikaa, koska hän tiesi kuviot tarkasti, miten työhaastattelussa edetään ja käyttäydytään. Kolmas henkilö oli nainen, joka taisi olla vanhemman haastattelijan sihteeri, koska hän piti vain pöytäkirjaa ja tarkkaili tilannetta, mutta ei sen kummemmin osallistunut itse haastatteluun.

Haastattelu sujui ilman ihmeellisyyksiä. Vanhempi haastattelija esitti suurimman osan kysymyksistä, nuorempi heitti välillä jotain väliin sekä kertoi työtehtävästä, johon olivat minua suunnitelleet. Kysymykset olivat laidasta laitaan: minun piti kertoa lyhyesti itsestäni, harrastuksistani, mitä olen tehnyt aikaisemmin, missä olen hyvä ja missä olen huono, miksi minut pitäisi palkata, millainen on hyvä esimies / työkaveri, mikä on palkkatoiveeni. Haastattelu eteni mielestäni hyvin, en edes jännittänyt. Kun nuorempi haastattelija aloitti osuutensa kertomalla työtehtävästä, niin jotenkin menetin mielenkiintoni. Työtehtävä olisi kyllä ihan mukava ja matkustamaankin pääsisin, mutta nuoremman esitystapa ei vakuuttanut minua. Hän esitelmöi kuin alakoulussa, oli kuin hän olisi opetellut ulkoa osuutensa jostain oppikirjasta. Jos kysyin työtehtävästä jotain tarkempaa, niin hän ei tiennyt, ei osannut vastata tai hyppäsi seuraavaan asiaan.

Työhaastattelu on mielenkiintoinen tapahtuma. Sen aikana tuntemattomat ihmiset yrittävät keskustella keskenään järkevästi ja sivistyneesti yrittäen samalla imeä vastapuolesta tietoa niin paljon kuin mahdollista. Samalla sekä haastattelija että haastateltava yrittävät pähkäillä, onko vastapuoli tosissaan vai onko menossa roolipeli tai näytelmä. Omassa tapauksessani vanhempi haastattelija kysyi kommenttiani yrityksen arvoihin, seuraavaksi hän kysyi ihan kirkkain silmin: ”Osaatko keittää teetä”. En häkeltynyt, kerroin osaavani mutta mitään japanilaista teeseremoniaa en sentään hallitse. Toinen kysymys, jolla selvitettiin aitouttani, koski autoani ja sen matkamittaria. Äkkiseltään luulisi, etteivät näinkään triviaalit kysymykset kuulu hyvään työhaastatteluun, mutta olettamus on väärä ja siinä moni haastateltava menee joko hämilleen tai täysin lukkoon. Juuri muutamalla tyhjänpäisellä, ei mitenkään työtehtävään liittyvällä, kysymyksellä haastattelija yrittää selvittää, vetääkö haastateltava jotain roolia vai onko hän niin viaton kuin väittää olevansa.

Työhaastatteluni oli ohi kahdessa tunnissa, sain kahvit ja päiväpullan. Erosimme hyvässä hengessä. Taisin tehdä jonkinlaisen vaikutuksen haastattelijoihin, koska vanhempi haastattelija soitti minulle tänään iltapäivällä. Olin kuulemma ollut asiallinen, motivoitunut, innostunut ja osaava, mutta heidän mielestään suunniteltu työtehtävä ei soveltuisi minulle, koska olen siihen yli-pätevä ja yli-koulutettu. Haastattelija oli pahoillaan, hän lupasi pitää nimeni mielessään, kun sopiva paikka vapautuu.

Itse en ole edes pettynyt, koska työtehtävä ei vastannut odotuksiani. Se olisi liian helppo. Sen verran tunnen itseäni, että tuskastun ja pitkästyn liian helpossa työtehtävässä. Sen sijaan vaikka tarjottu työtehtävä ei kohdannut minua tällä kertaa, niin yritys itsessään tuntuisi minulle sopivalta työnantajalta. Se ei ole liian iso, eikä liian pieni ja lisäksi se toimii kasvavalla alalla. Toivossa on siis hyvä elää…?