Hölkkäsin aamulla reilun tunnin raikkaassa kevätsäässä. Ihmiset kiiruhtivat töihinsä, kouluihinsa, päiväkoteihinsa, kuka mihinkin. Muutama muukin hölkkääjä ja kuntokävelijä oli päättänyt aloittaa aamunsa reippailulla.

Taivaalta satoi kevyttä tihkusadetta, välillä aamuaurinko yritti pilkistää pilven raosta. Kevyt tihkusade ei näyttänyt häiritsevän ketään, harva oli pukeutunut sadeasuun, pari hienompaa kävelijää oli päättänyt tehdä lenkkinsä sateenvarjon alla. Itseäni sade ei häirinnyt, juoksukamppeeni kastuivat enemmän juoksun nautinnosta kuin tihkusateesta.

Jos tämän aamuinen tihkusade olisi syys-lokakuussa, asennoituminen voisi olla toinen. Suupielet olisivat alaspäin ja ajatukset keskittyisivät vain sateeseen. Toisin on nyt keväällä. Kukaan aamuliikkuja ei ajattele aamusateen pilaavan hänen päiväänsä, sade koetaan positiivisena luonnonilmiönä ja virkistävänä elämyksenä. Onko moiselle ilmiölle jokin yksittäinen syy?

Lisääntyvä valonmäärä lienee yksi syy. Ulkoilijan aivot ovat ohjelmoitu ajatukseen, että valoa riittää aamun ensi hetkistä illan viimeisimpiin hetkiin. Keväällä valo on läsnä ulkoilijan herätessä ja nukkumaan mentäessä. Ei siis huolta, valo ei katoa tähän vuodenaikaan. Syksyllä pimeys lisääntyy. Ulkoilija jännittää, milloin hän joutuu heräämään hämärän aikaan ja ehtiikö hän tehdä iltatoimensa valoisan aikaan. Kun siihen päälle lisätään tihkusade, niin elämä tuntuu entistä harmaammalta. Vaatteet ovat aina märkinä, kengät kastuneet ja sadesuojat ovat tietenkin muualla kuin ulkoilijan mukana. Kukaan ei halua ulkoilla syksyisessä tihkusateessa vapaaehtoisesti, kotisohva alkaa vetää kummasti puoleensa.

Otetaanpa esimerkiksi tavallinen työmatkapyöräilijä, joka aamusta toiseen polkee kotoaan työpaikalleen samaa reittiä. Kevätaamun tihkusade tuntuu hänestä raikkaalta, hengitysteiden avaajalta. Pyöräilijä havainnoi aamusta toiseen ympäristöään, ykskaks hän huomaa nurmikon kasvaneen, lehtien tulleen puihin, linnunlaulun lisääntyneen. Toisena aamuna hän huomaa pukeutuneensa väärin; pipoa ei ehkä enää tarvitakaan kypärän alla, hansikkaat ovat turhat ja pitkät kalsarit hidastavat menoa ratkaisevasti. Muutama aamu eteenpäin pyöräilijä uskaltaa jo lähteä työhönsä pelkissä shortseissa sekä t-paidassa, ja silti matkan aikana tulee kuuma.

Syksynsä työmatkapyöräilijä aloittaa takkiin ja pitkiin housuihin pukeutuneena, töistä kotiin tultaessa hän on ylipukeutunut, koska ilma on lämpimämpi kuin aamulla. Sitten tulee aamu, jolloin pyöräilijällä onkin liian vähän vaatetta; ehkä pipo olisi ollut parempi, hansikkaat olisivat pitäneet sormet vetreinä ja pitkät kalsarit olisivat lämmittäneet strategisista paikoista. Ja vihdoin tulee aamu, jolloin työmatka pitää taittaa pyöränlampun valossa. Ympäröivä luonto on muuttunut aivan kuin napista painaen harmaammaksi, puut ovat pudottaneet lehtensä ja linnunlaulu vaimentunut. Kun tähän lisää vielä syysaamun kevyen tihkusateen, niin työpäivä ei kovin hyvin ala. Olisihan käytössä autokin, jolla saisi seistä aamuruuhkassa tihkusateelta suojassa.

Tihkusateisessa kevätaamussa työmatkapyöräilijä ajattelee jo tulevaa kesälomaansa, vielä kun jaksaisi muutaman viikon polkea aamuisin työpaikalleen, niin sitten voisi heittäytyä vapaalle. Tihkusateisena syysaamuna sama pyöräilijä ajattelee lomaansa, kuinka hauskaa olikaan lomailla ja kuinka kaukana seuraava loma siintääkään.