Jokaisella ihmisellä on omat keinonsa rentoutua ja irtaantua päivän askareista. Kovin moni ei varmaan jaksa paahtaa täydellä höyryllä koko päivää tai ainakaan kovin kauan.
Kuuntelin tänään mielenkiinnolla tuttavaperheen ongelmia, kun törmäsin heihin uimareissuni jälkeen kahvilassa. He ovat pariskunta, joilla ei ole lapsia ja kumpikin käy töissä. Heidän suurin ongelmansa liittyi ajankäyttöön, sain heistä sen käsityksen, että koko ajan piti olla menossa jonnekin. Aktiivisuusrannekkeet kertoivat heille tilannetietoja, puhelimien kalenterit hälyttivät uusista aktiviteeteistä. Koko ajan tuntui olevan kiire. Kyselin heiltä varovasti, miten he lataavat akkujaan eli hengähtävät kaiken kiireensä keskellä.
Heidän vastauksensa jotenkin yllätti minut. Mies oli löytänyt uuden rutiinin. Työpaikan lounastaukoon sisältyi automaattikahvi ja kanttiinista ostettu sämpylä, jotka hän nautti työpöytänsä ääressä Norppaliveä katsellen työnantajan omistamalta läppäriltä. Viisitoista minuuttia riitti vallan mainiosti ja sitten taas mentiin täydellä höyryllä palaveriin tai keskityttiin työtehtäviin. Nainen nautti lounaakseen automaattiteetä ja kanttiinin salaattiannoksen myös työpöytänsä ääressä Norppaliveä seuraten. Töistä tultuaan pariskunta toisti saman rituaalin kotonaan, lämmin ateria nautittiin yhdessä Norppaliveä seuraten ja samalla syöden sekä mahdollisesti keskustellen.
Poikkean itsekin silloin tällöin Norppalivessä, viivyn siellä noin minuutin pari. Onhan se kiva katsella, kun hylje lekottelee kivellään, mutta ei sitäkään enempäänsä katso. Valitettavan usein hylkeen makuupaikka on tyhjä, itse sankari uiskentelee jossain. Pelkkä kiven katselu ei rentouta ainakaan minua. Toisaalta tunnen itseni sen verran hyvin, että pelkkä norpan lekottelu ei kovin kauan minua kiinnosta. Ehkä kärsivällisyyteni ja keskittymiskykyni eivät riitä.
Valitettavasti erehdyin kommentoimaan pariskunnan rentoutumismetodia. Ensin olin jutussa mukana, mutta sitten totesin, että ei kai pelkkä Norppaliven seuraaminen riitä akkujen lataamiseen. Kysyin samalla varovasti, eikö töiden jälkeen voisi käydä, vaikka kävelylenkillä, tai ahkeroida puutarhassa, tai tehdä jotain muuta kuin työtehtäviä kotikonttorilta. Mutta ei, työtehtävät piti hoitaa iltaisin kotoa, jos niitä ei ollut ennättänyt töissä tehdä. Lisäksi pakolliset iltamenot, kuten kaupassa käynnit, anoppilat ja ystävät veivät osan ajasta. Tiedustelin sitten, miten he viettävät viikonloppujaan. Nainen selitti innoissaan, että perjantai-illat siivottiin ja pyykättiin, lauantaina vietettiin päivä joko ostoksilla tai yhdistystoiminnoissa sekä poikettiin illalla baarissa. Sunnuntaina oltiin joko pienessä krapulassa, käytiin anoppien ja muiden sukulaisten luona sekä illalla alettiin suunnitella tulevaa työviikkoa.
Päässäni soi hälytyskello kuunnellessani pariskunnan ajankäyttöä, kunnes nainen keskeytti hiljaisen analysointini. Hän päästi suustaan totuuden kuin pikkulapsi: Minähän en voi ymmärtää kiireistä viikko-ohjelmaa, kun minä en ole töissä vaan makaan kotonani ostoskanavia katsellen. Lisäksi minulla ei ole kuulemma realistista kuvaa nykypäivän työelämästä. Jos haluaa pysyä valtavirran mukana, on uhrattava omaa aikaansa rentoutumisensa kustannuksella. Kuulemma.
Jätin kommentoimatta naisen huomautuksen. Entinen minäni olisi suhtautunut toisin, olisin luultavasti alkanut kinata naisen kanssa. Ehkä joutenoloni on muuttanut minua sekä arvojani. Olen joskus kävelylenkeilläni miettinyt, miten minun olisi käynyt, jos olisin jatkanut entisessä työssäni. Olisin ollut oravanpyörässä ja luultavasti toipuisin työuupumuksesta. Joka tapauksessa olisin huonommassa fyysisessä ja psyykkisessä kunnossa kuin nykyään olen. Motivaationi uutta työtä kohtaan on kuitenkin kova, en ole sitä vielä löytänyt.
