On taas vierähtänyt aikaa edellisestä kirjoituksestani. Talvi tuntuu olevan jo nurkan takana. Ulkona on pientä pakkasta, maassa on vähän lunta ja illat pimenevät.

Sain aiheen kirjoitukseeni tuttavani 6-vuotiaalta pojalta, jonka syntymäpäivillä piipahdin eilen. Poika oli onnellinen lahjavuorensa keskellä, miksipä ei. Lasten leikkejä ja ruokahalua ihaillessamme meidän iäkkäimpien vieraiden puhe kääntyi jo lähestyvään jouluun. Olin aistivinani, että suurimmalla osalla vanhemmista lastensa tekemä lahjalista oli täyttymässä huimaa vauhtia. Tämäkin touhu alkaa vuosi vuodelta aikaisemmin. Onneksi lahjat eivät ole oman jouluni tärkeimpiä asioita. Niitä on kyllä mukava saada, varsinkin käytännöllisiä.

Pikakelauksella muistini lokeroista löytyy muutama joululahja, joita olen ihmetellyt. Viime joulun aikaan eräs naispuolinen sukulaiseni osti minulle aikuisten värityskirjan ja värikynät. Muistan hänen kannustavat sanansa, kun hän ojensi lahjansa: ”Työttömällä pitää olla päivisin jotain järkevää tekemistä, ettei aika käy pitkäksi”. Niinpä, mutta kun minä tunnen itseni sen verran hyvin, ettei hermoni kestä noin yksitoikkoista puuhaa. Jo ensimmäistä kuvaa värittäessäni tunsin otsasuoneni pullistuvan. Minulla pitää olla väritystehtäväänkin suunnitelma, en minä voi lätkiä värejä summamutikassa. Minun täytyy ajatella värien harmoniaakin.

Vieläkö muistatte muutaman joulun takaa piikkimaton? Se oli turhake, joka loppui kauppojen hyllyiltä jo ennen h-hetkeä. Kaikki halusivat sellaisen, paitsi minä. En onneksi saanut sen joulun hittituotetta, koska se olisi mennyt suoraan roskiin. Muistan erään entisen työkaverini stressin, kuinka hän yritti metsästää anopilleen joululahjaksi piikkimattoa. Työkaveri oli vain liian hidas, koska tuote oli jo loppu. Hän löysi sellaisen kuitenkin jostain nettikaupasta. Muistan vieläkin, kuinka joulun jälkeen työkaverini kertoi anopin ”unohtaneen” hittilahjansa hiihtokeskuksen lomaosakkeeseen.

Joka kerta keittiönkaappeja siivotessani kohtaan yhden unohtumattomista joululahjoistani. En yksinkertaisesti raski heittää sitä pois, vaan siirrän sen aina syvemmälle kaappien kätköihin. Yksi joulu sain teini-ikäiseltä sukulaiseltani joululahjaksi kaksi olutlasia, jotka hän oli tilannut nettikaupasta. Laseissa on yksi hauskuus, niiden tarkoitus on pitää olut viileänä. Hauskuus on, että ohjeen mukaan lasit tulisi jäädyttää ensin pakastimessa parisen tuntia ennen kuin niihin kaadetaan ohrapirtelöä. Lasit ovat vieläkin laatikossaan, en ole käyttänyt niitä. Lahjan paras anti on kuitenkin mukana tullut käyttöohje, joka on suomennettu käännöskonetta käyttäen. Vai mitä tuumaatte, jos ohjeessa lukee: ”Jaeduta lassi pakasesa…” (=Jäädytä lasi pakkasessa…).

Olen asunut nykyisessä asunnossani reilut kymmenen vuotta. Ensimmäisen joulun aikaan sukulaisteni sekalainen seurakunta päätti piipahtaa luonani ahkerasti, uusi asuntoni tuntui olevan kuin nähtävyys. Tuosta joulusta on jäänyt mieleeni kaksi joululahjaa, joiden olisi pitänyt olla tarpeellisia uudessa kodissani. Toisin kävi, ne lojuivat puolisen vuotta avaamattomina keittiönkaapissani. Onneksi pari tuttua meni seuraavana kesänä naimisiin, joten pistin saamani joululahjani uusiin käärepapereihin ja vein ne hääparien lahjapöydälle.

Ensimmäinen näistä unohtumattomista lahjoista oli leipäkone. Hymyssä suin kehuin lahjaani sen antajalle, nyt ei tarvinnut enää pähkäillä kaupan leipähyllyillä vaan saatoin leipoa itse haluamaani leipää. Kone jäi käyttämättä, enkä ole sitä katunut. Helpommalla pääsen, kun ostan tarvitsemani ruisleivän kaupasta tai lähileipomosta. En ole laskenut, olisinko kenties säästänyt muutaman kolikon leipäkonetta käyttämällä.

Samaan sarjaan menee vokkipannu, jonka iso laatikko vei turhaa tilaa kaapissani. En ollut vokkiruuan ystävä, mutta sitähän en kertonut lahjanantajalle. En vieläkään välitä kärvennetyistä vihanneksista tai kasviksista, sitä varten on ostoskeskuksessa kiinalainen ravintola.

Lapsena joulu oli ehdoton suosikkijuhlani. Sain lahjoja ihan tarpeeksi, en osannut oikein kunnolla vaatiakaan erikoisuuksia. Noin 40 vuotta sitten sain joululahjaksi posliinisen paimenpojan ja posliinihärän. Katselin lahjaa ihmeissäni, koska sillä ei voinut leikkiä. Lahja ei kiinnostanut, vaikka vanhempani kehuivat sen kauneutta. Paimenpoika härkänsä kanssa nostettiin huoneessani olleen kirjahyllyn ylimmälle hyllylle, etten vain riko tai pudota sitä. Näin aikuisena olen oppinut arvostamaan lahjaani. Se on seurannut minua koko elämäni ajan ja se on vielä ehjä. Nykyisin paimenpoika paimentaa härkäänsä televisioni vieressä, näen sen joka ilta. Se on kaunis ja jotenkin rauhoittava. Kukaan muu ei saa koskea siihen, varjelen sitä kuin suurinta aarrettani. Ehkä se sitä onkin omassa vaatimattomuudessaan.