Kohtasin tänään uimareissullani vanhan opiskelukaverini, jota en ole tavannut varmaan kymmeneen vuoteen. Vaihdettuamme pakolliset peruskuulumiset tuli aika paneutua työelämään. Kerroin hänelle suoraan oman tilanteeni; olen irtisanottu ilman työvelvoitetta ja valmistaudun työvoimatoimiston byrokratiaan. Opiskelukaverini reaktio oli mielenkiintoinen. Ensin hän sääli, sitten hän kehotti minua lomailemaan ja etsimään omaa alaani, seuraavaksi hän viittasi vallitsevaan yleiseen taloustilanteeseen ja lopuksi hän kommentoi omaa elämäntilannettani, kuinka hyvin minulla on mennyt (olin aistivinani pienoista kateutta hänen kommentissaan). Hän itse eli kuulemma omaa unelmaansa takanaan kaksi avioeroa ja kolme erilaista jatkokoulutusta. Tällä hetkellä hän toimi yrittäjänä elämäntapavalmennuksen alalla.

Onneksi hän ei pyytänyt minua valmennuskursseilleen, koska jotenkin hänen tapaamisestaan jäi huono maku. Ensin hän oli ”voi-voi–asenteella” ja lopuksi ”ähäkutti–mentaliteetilla”. Toivon mukaan hän sai valmennuskurssilleen minusta elävän esimerkin. No ehkä näen häntä seuraavan kerran jälleen kymmenen vuoden kuluttua.

Olette varmaan törmänneet samanlaiseen ilmiöön, kuinka paljon ihmisen status ”töissä-työtön” määrittää keskustelukumppanisi suhtautumista sinuun? Jos olet töissä, kaikki on hyvin. Keskustelu soljuu eteenpäin kummankin kertoessa työtehtävistään ja työpaikastaan, saattaapa keskustelun lomassa löytyä joku yhteinen tuttukin jommankumman työpaikalta. Mitä hienompi tai oudompi titteli sinulla on tai mitä korkeammalla olet työyhteisösi organisaatiossa, sitä enemmän keräät ihailua keskustelukumppaniltasi, tosin jälkeenpäin voi olla aistittavissa pientä kateutta vastapuolelta.

Jos sanot keskustelukumppanillesi olevasi pois työelämästä, joudut selittämään syyn ”lorvailuusi”. Sinun pitää kertoa, oletko todella työtön vai elätkö mummoltasi saadulla miljoonaperinnöllä miettien seuraavaa siirtoasi työmarkkinoilla. Jos olet työtön, vastapuolen reaktio on yleensä ”voi-voi-ähäkutti-asenne”. Keskustelukumppanillesi tulee tämän jälkeen kiire poistua seurastasi, koska hänellä on vielä työpaikka ja kiireellisen työtehtävän deadline painaa päälle. Mutta jos keskustelukumppanisikin on samassa tilanteessa eli työtön, keskustelunne saa uuden sävyn ja löydätte ehkä yhteistä tekemistäkin.

Mutta auta armias, jos lorvailusi syy on miljoonaperintö tai lottovoitto. Keskustelukumppanisi mielestä olet leuhka, omahyväinen, itsekeskeinen (pian entinen) tuttu, jolla on neste noussut otsaan ja jolla ei ole huolen häivää. Keskustelun aikana tuttavasi mittailee sinua salakavalasti, millainen kello, millaiset kengät ja vaatteet, millainen auto tai polkupyörä. Lopputuloksena saattaa olla raportti tuttavasi tutulle taloudellisesta olemuksestasi.

Entä kun toinen keskusteluun osallistuva opiskelee ehkä uutta ammattia tai jotain muuta itselle tarpeellista taitoa? Onko hän lorvailija, töissähän hän ei välttämättä ole vaan hänen toimeentuloaan tuetaan yhteiskunnan taholta? Täysipäiväinen opiskelu käy kyllä työstä, siinä ei ole muille asioille paljon aikaa.

Yksi työkaverini, joka on kuten minä samalla lailla irtisanottu ilman työvelvoitetta, aloitti muutama viikko sitten opiskelun aivan uudelle alalle. Hän kertoi olevansa tosi motivoitunut ja innostunut täysin uusista asioista, jopa oma opiskelukortti oli ilonaihe. Hän ei kadu valintaansa, koska hän puhui aina työpaikan kahvikeskusteluissamme haluavansa työskennellä vastaisuudessa alalla, jota hän nyt pääsi opiskelemaan. Saunaillassa tavatessamme hänen mukaansa opiskelijan taloustilanne on ainoa huolenaihe, muuten kaikki oli taivaallista.

Asenne ratkaisee. Jos itse olet tyytyväinen vallitsevaan olotilaasi, kenelläkään ei pitäisi olla vastaansanomista. Sinä itse kannat valintojesi seuraukset ja otat vastuun.