Kevät on näyttänyt ensimmäisiä merkkejään. Lämpötila huitelee plussan puolella ja pikkulinnut laulavat kuin keväällä konsanaan. Juuri kun olemme selvinneet Runebergin tortuista ja valmistaudumme laskiaispullien tekoon, niin tälle päivälle on merkitty Ystävänpäivä, jolloin kuulemma pitäisi tarjoilla sydänleivoksia ja muuta ystävyyttä korostavaa suuhunpantavaa. Itselleni päivä on vain päivä muiden joukossa. Ehkä ikäni alkaa tehdä jo tehtäväänsä, etten oikein innostu. Jos joku viettää, niin se on hänen valintansa, enkä puutu siihen.

Osallistuin vähän aikaa sitten erääseen työhaastatteluun, jonka jälkipyykki toi muistutuksen ystävyyden merkityksestä. Minä ja neljä muuta työnhakijaa saimme kutsun viimeiseen haastatteluun ennen valintaa. Rekrytoija tarjosi siis meille viimeisen mahdollisuuden vakuuttaa hänet osaamisellamme. Avoimeen tehtävään oli saapunut 77 hakemusta, joista jatkoon oli päässyt kymmenen hakijaa. Näille jokaiselle järjestettiin pari tuntia kestävä yksilöllinen haastattelu ja pienimuotoinen psykologinen testi. Lisäksi jokainen sai kotitehtäväkseen käytännön kokeen, jolla mitattiin tehtävässä vaadittua osaamista. Osallistuin kaikkiin kolmeen osioon ja olin varma, että putoan pois tässä vaiheessa hakuprosessia.

Olin siis yllättynyt saadessani kutsun viimeiseen vaiheeseen. Kutsun mukana tuli myös tarkemmat ohjeet, joiden mukaan aamupäivän aikana viisi jäljelle jäänyttä tekevät ryhmänä simulointiharjoituksen. Sen jälkeen oli tiedossa viimeinen haastattelu rekrytoivan yrityksen edustajien kanssa. Myös tässä tilaisuudessa koko viiden hengen ryhmä oli yhtä aikaa läsnä.

Viiden hengen ryhmämme käsitti sekä miehiä että naisia. En tuntenut heistä ketään ennestään, kaikki tuntuivat sopivilta avoinna olevaan tehtävään. Ryhmähenkemme oli yllättävän hyvä, vaikka kyseessä oli tietynlainen kilpailu. Toki simuloinnin aikana muutamalle ehdokkaalle sattui pieni ohilyönti, haluttiin antaa todellisuutta parempi kuva itsestään. Pääsin sen verran perille ehdokkaista, että kaksi heistä tunsi toisensa entisestä työpaikastaan. He olivat kuulemma olleet töissä samalla osastolla, istuneet lähekkäin ja jakaneet elämäntarinaansa toisilleen muulloinkin kuin työpaikan kahvitunnilla. He olivat reissanneet ja harrastaneet yhdessä vapaa-aikoinaan, sillä he olivat asuneet lähes naapureina. Toinen heistä tykkäsi puhua isoon ääneen ja hölöttää asiansa kaikkien kuullen. Toinen oli sen sijaan se hiljaisempi, ei kuitenkaan mikään tuppisuu. Ystävyys oli loppunut hiljaisen mentyä naimisiin ja muutettu toiselle paikkakunnalle uusiin työtehtäviin.

Ymmärtäähän sen, että ystävän jälleennäkeminen kirvoittaa kielenkannat. Mikä onkaan sen parempi paikka päivittää kuulumiset kuin työhaastatteluun sisältynyt lounastunti. Valitettavasti me kolme muuta kandidaattia ja pari rekrytoijaa kuulimme kaiken, halusimmepa tai emme. Meidän kuuntelijoiden oma keskinäinen rupattelumme jäi hieman pintapuoliseksi.

Kun olimme tehneet kaikki vaaditut tehtävät ja istuneet viimeisessä tentissämme, tuli aika sanoa näkemiin. Rekrytoijat lupasivat ilmoittaa lopputuloksestaan sähköpostilla vielä saman illan aikana. Päätös oli tullut postilaatikkooni noin kello 18.00, itse avasin mailini vasta tunnin myöhemmin. Tehtävään valittiin juuri tuo edellä mainitsemani hiljainen hakija, jolla oli tehtävään vaadittava kokemus. Olen edelleen samaa mieltä valintaraadin kanssa. Heidän päätöksensä oli oikea, koska hakija oli myös minun mielestäni hyvä tyyppi, kokenut, sopivan ikäinen ja hyväkäytöksinen ja -luontoinen. Itse olen tyytyväinen, että pääsin noinkin pitkälle. Sammutin läppärini tyytyväisenä.

Kun sitten seuraavana aamuna avasin mailiboxini, peto oli päässyt irti. Päätöstä oli kommentoitu aika suoraan ja jopa kovin sanoin. Me kaikki viisi loppusuoralle päässyttä tiesimme toistemme osoitteet, joten könttämailihan oli syntynyt heti, kun rekrytoija oli laittanut viestin päätöksestään. Kaikki osallistujat kulkivat siis mailikeskustelussa mukana.

Kuten tiedätte, tosi-ystävyys punnitaan vasta tiukoissa tilanteissa. Tuo mainitsemani hölösuu kandidaatti oli hurjistunut ja lähettänyt valintalautakunnalle kysymyksen, tiesivätkö he, että tehtävään valitun aviopuoliso oli syyllistynyt nuorena rikokseen saaden siitä sakkotuomion. Ja tätähän oli sitten kommentoitu koko hakija- ja rekrytointiporukan kesken. Sähköpostien perusteella valinnasta oli syntynyt sota, jossa jokainen heitti omia kommenttejaan. Mailiketju oli kuin pahimmaltakin cat-kanavalta. Tosin rekrytoijat olivat tyytyneet vain muutamaan lyhyeen viestiin. Lukiessani viestejä tunsin itseni ulkopuoliseksi, koska en ollut heittänyt ainoatakaan kommenttia eikä mailistani ollut lähtenyt ainoatakaan viestiä asian tiimoilta. Olin ollut valinnasta samaa mieltä ja siten siirtänyt päätöksen unholaan. Minua ei edes harmittanut, etten tullut valituksi.

Näin Ystävänpäivänä kannattaa itse kunkin miettiä, missä tilanteessa olisit valmis kertomaan jotain hämärää ystäväsi menneisyydestä ja onko se kertomisen arvoista. Entä tunnetko iloa vai kateutta ystäväsi menestyksestä? Voiko työkaverisi olla ystäväsi vai onko vaarana pelkkä töistä puhuminen esimerkiksi yhdessä harrastaessanne?

Kerroin tuon tarinan yhdelle hyvälle ystävälleni, jonka kanssa olemme jakaneet ilot ja surut aina lapsesta saakka. Muutama suvantovaihe matkallemme on mahtunut, mutta olemme niistä selvinneet. Kuultuaan tarinani ystäväni heitti minulle vastapallon: Miten minä olisin menetellyt, jos minä ja hän olisimme olleet samassa tilanteessa? Olisinko alkanut kertoa hakuraadille ystäväni nuoruuden seikkailuista? Vastaukseni oli kielteinen, koska mielestäni ystävyys perustuu luottamukselle ja kunnioitukselle. Ja toiseksi työpaikkoja saa aina uusia, mutta hyvää ystävää ei niinkään usein. (Ystäväni reaktioista päätellen vastaukseni taisi olla melko naiivi?)