Valitin eilen kirjoituksessani työhuoneeni väärää valaistusratkaisua ja kaipasin uutta lisävaloa. Niinhän siinä sitten kävi että vastaus pulmaani oli lähempänä kuin uskoinkaan. Olohuoneen jalkalampun kanssa samaan sarjaan kuuluva hieman pienempi lamppu löytyi kellarikomerostani kun kävin siellä inventoimassa syystakkejani. Siellä se seisoi kutsuvasti ja odotti noutajaansa. Samalla muistin että lamppusarjaan kuuluu kolme erikokoista lamppua: jalkalamppu, pöytälamppu ja niiden väliltä oleva lamppu. Olin käyttänyt sisustukseeni vain kahta lamppua. Mutta nyt kolmaskin lamppu löysi paikkansa työhuoneeni nurkasta. Ja kun vielä ostin energialampun niin nyt riittää valoa pitemmäksikin aikaa.

Sen sijaan tänään töissä ei lamppu oikein loistanut. Suurin osa työajastani meni odotteluun; odotin sitä, tätä ja tuota. Ensin odotin että pakolliset ja automaattiset asennukset tulivat kuntoon läppärissäni, sitten odotin työkavereiden maileja ja statusraportteja, odotin myös lounasseuraani. Iltapäivällä pääsin jo omaan vauhtiini kunnes palaverissa jouduin odottamaan paria muuta osallistujaa. Mutta odottaessahan kärsivällisyys kasvaa ja joskus odottelu kuuluu elämään, halusit sitä tai et. Mielestäni itsestä riippumaton odottelu on parempi olotila kuin hirveä kiire. Jälkikäteen ajatellen koko työpäiväni oli hieman flegmaattinen, työ maistui pakolta ja rutiininomaiselta.

Ihminen odottaa aina jotain, yleensä parempaa olotilaa, elämänmuutosta, lomaa, lottovoittoa, joulua jne. Odotuksella on monta kohdetta. Joskus vaan on pakko odottaa. Mutta mikä siinä on kun suurimmalla osalla pienikin odotus vie hermot. Mutta entä jos odotuksen kohdetta ei saavuttakaan vaan kohde siirtyy kauemmaksi? Mielenkiintoinen kysymys, kysyy nimimerkki "lottovoittoa edelleen odotellessa....". Miksi juuri lottovoitto on suosituin odotuksen kohde?

Nyt menee jo liian filosofiseksi joten Moro.