Viikkoni alkoi pienellä reippailulla uimakopeille. Mikä onkaan mukavampaa kuin pulahtaa plus seitsemän asteiseen luonnonveteen, poiketa palatessa kahvilassa ja kävellä takaisin kotiin lounaalle.

Kuten niin usein muinakin aamuina jalankulku- ja pyöräteillä liikkuu monenlaista kulkijaa. Tämän aamun ihmettely sattui paluumatkallani, kun kävelin kotiani kohti vasten aamuaurinkoa. Yhdessä kohtaa eteeni tuli sivutieltä keski-ikäinen pariskunta, joka ulkoilutti ruskeaa kiharakarvaista koiraa. No Mustihan otti aamusta ilon irti, vaikka olikin hihnan päässä. Se hyppeli, kirmaili, haisteli, nuuhki ja nosteli takajalkaansa aina sopivin välein. Koira ei haitannut muuta liikennettä, sillä viisaana eläimenä se riemuitsi syysaamusta jalkakäytävän vieressä menevällä nurmikko- ja pensasalueella. Se ei yrittänyt hyökkäillä ohikiitävien polkupyöräilijöiden tai lenkkeilijöiden kimppuun.

Mitä lähemmäksi tulin edessäni kulkevaa kolmikko, sitä selvemmin kuulin pariskunnan keskustelua. Aiheena tuntui olevan hihnan päässä kulkevan lemmikin sielunelämä. Koiran hihna oli pitkänä, joten yhtäkkiä se päätti ”heittää kannat kattoon”. Isolla nurmikkoalueella se syöksyi ensin mahalleen ja sitten käännähti selälleen. Koira kieriskeli nurmikolla oikein koko rahan edestä, kuten sanonta kuuluu. Vaikka itse en ole koiraihminen, niin kieltämättä ruskean kiharapilven piehtarointi aamukasteisella nurmikolla oli humoristinen näky. Jotenkin näky vaan ilahdutti.

Vaan mitäpä teki pariskunta? Isäntä alkoi kiskoa hihnaa kaikella voimallaan ja emäntä kiroili kuin pahinkin teini. Voi koira parkaa, se oli käyttäytynyt väärin piehtaroidessaan. Se tuli pääpainuksissa pariskunnan luokse, ehkä sitä kadutti, sillä pariskunta päätti purkaa aamuraivonsa nelijalkaiseen ystäväänsä. Koira sai kuulla kunniansa. Olin juuri heidän kohdallaan, kun kuulin naisen sanovan miehelleen: ”Lyö sitä remmillä, sitten se uskoo”.

En voinut olla puuttumatta tapahtuneeseen ja sanoin pariskunnalle, että eläintä ei saa lyödä. Tästäkös pariskunnan hermo paloi lopullisesti. Minä olinkin se #%?&#*+”)=( ja millä oikeudella minä puutun toisten asioihin. Totesin itsekseni, että minun oli tarpeellista lisätä vauhtiani (suomeksi sanottuna paeta paikalta). Sain siis aamunavauksena kuulla monta uutta kirosanaa ja haukkumanimeä. Vastaan käveli rouva, jolla oli pikkukoira. Katsoin taakseni ja näin naisen sanovan jotain pariskunnalle, sillä rouva pikkukoirineen oli varmasti nähnyt tapahtuneen. No rouva sai samanlaisen kirosanaryöpyn niskaansa kuin minäkin.

Loppumatkallani koiran ja pariskunnan kohtalot pyörivät mielessäni. Millaistahan koiralla on kotona, luultavasti kasvaa kurissa ja nuhteessa? Entä pariskunta, purkavatko he huonohermoisuutensa viattomaan koiraan, joka vain haluaisi nauttia syysaamun auringosta? Toisaalta omistaja asettaa lemmikilleen rajat (huom.: kissoilla toimii päinvastoin) mitä lemmikki saa tehdä ja mitä ei. Mutta jos oppi ei mene tai ei ole mennyt lemmikin aivoihin saakka, niin ei kai remmillä lyöminen ole ratkaisu.

Onko aamuepisodini osa jotain suurempaa? Olisiko minun pitänyt olla välinpitämätön, kävellä vain hiljaa ohi eikä avata sanaista arkkua moittiakseni omistajia? Entä jos isäntä olisikin lyönyt koiraa todistajien nähden? Olisinko soittanut poliisille, juossut karkuun vai ottanut isännältä turpiini kommentoituani hänen käytöstään? Jospa tästä lähtien kulkisinkin laput silmilläni, en näe enkä kuule ympäristöäni. Jokainen taaplaa tyylillään, kuten sanonta kuuluu.