Tänään on koiranpäivä. Suomalaisissa kodeissa on jo yli 650 000 koiraa. Koira on monelle paras ystävä, perheenjäsen, työkaveri, avustaja, kuuntelija, lohduttaja ja lenkkikaveri. Itse en ole koiraihminen, minä pelkään niitä ja pyrin välttelemään niiden seuraa. Pelkoni taustalla on lapsuuden trauma, kun silloisen naapurimme koira puraisi minua. Koiran piti olla rauhallinen ja kuuliainen, mutta jokin häiriötekijä sai sen puremaan. Muistan koiran hämärästi. Pari viikkoa oman puremiseni jälkeen se puraisi pahasti perheen pikkulasta. Sen jälkeen koira siirtyi taivaalliseen kenneliin.

Usein sanotaan, että koira muistuttaa omistajaansa tai toisin päin. Olen tavannut elämäni varrella monenlaisia ja monen rotuisia koiria. Samoin omistajia on ollut moneen lähtöön. Lienee siis aika muistella muutamaa tapaamaani koiraa.

Mummolan naapurissa oli suomenpystykorva, jonka nimi oli muistaakseni Nöpö. Koira tiesi oman asemansa ja paikkansa. Se ei ollut koskaan kiinni vaan istua jökötti pihalla koppinsa edessä nokka pystyssä. Se oli talon isännän paras kaveri, sillä se ei reagoinut kenenkään muun käskyihin. Se käänsi vaan päätään ylpeästi, jos me lapset kutsuimme sitä tai halusimme leikkiä sen kanssa. Mummolan pihalla koiraa ei koskaan näkynyt, oliko Mikko syyllinen (mummoni punaraidallinen navettakolli).

Kummipojallani on dreeveri, jonka nimi on Möykky. Se on erinomainen pienriistan ajaja metsään päästessään. Lyhyillä jaloillaan se mennä vipottaa pitkin kankaita ja haistelee jäniksen jälkiä. Joskus se erehtyy ja keskittyy oraviin. Möykky on kotona nimensä veroinen, se syö, nukkuu ja tuhisee. En ole koskaan kuullut Möykyn haukkuvan kotona, metsässä kyllä sen ääni aukeaa. Rankasta metsässä tarpomisesta huolimatta Möykky on hieman ylipainoinen. Pihalla Möykyllä on oikea residenssi, sillä se lepäilee kahden huoneen kopissa, joka on talvella lämmitetty.

Emma oli naapurini bassetti, joka myös oli matalajalkainen mutta hieman dreeveriä tukevampi. Se tykkäsi mennä rappukäytävää alaspäin mutta ylöspäin tulo oli hivenen haastavampaa. Naapuri yleensä kantoi sen ylös kolme kerrosta. Siitä huolimatta se läähätti. Emma asui naapurissani ehkä kolmisen vuotta ennen kuin se muutti omistajineen muualla. En koskaan kuullut Emman haukkuvan sisällä ollessaan, vaikka tiesin sen joskus olevan yksin kotona. Naapurin rouva osti kerran Emmalle sadepuvun, valitettavasti Emma näytti nakkimakkaralta se päällään. Toista kertaa en sadeasua enää Emmalla nähnyt, vaikka sadetta riitti.

Yhdellä entisellä työkaverillani oli musta spanieli, jonka nimi oli Elvis. Nelijalkainen Elvis ei ollut kaksijalkaisen kaimansa veroinen lanteenpyörittäjä, sen sijaan omistajan lanteet liikkuivat melko notkeasti varsinkin pikkujouluissa tai kesäjuhlissa. Kerran Elvis sitten karkasi. Seuraukset olivat huonot, sillä Elvis loukkasi korvansa ja toisen etujalkansa piikkilankaan. Elviskin meni taivaalliseen kenneliin, mikä oli työkaverilleni suuri tragedia.

Serkullani oli ennen avioitumistaan länsiylämaanterrieri, jonka nimi taisi olla Charles (!). Se oli kauhea hurtta, luskuttaja ja räksyttäjä, kun serkun luona kävi vieraita. Se oli aina haistelemassa vieraiden housunlahkeita ja pureksimassa eteisessä olevia kenkiä. Se oli jotenkin huomionkipeä lemmikki, joka totteli ainoastaan serkkuani. Kaikkia muita se haukkui naama punaisena. Pari vuotta sitten serkkuni kohtasi unelmiensa prinssin. Se oli kerralla menoa. Serkulleni tuli todellinen ongelma, kumman prinssin hän ottaa, sillä mies osoittautui siivousintoilevaksi astmaatikoksi ja allergikoksi. Charles löysi uuden kodin erään eläkeläispariskunnan luota. Se taisi muuttaa mielellään.

On syytä mainita vielä yksi nelijalkainen karvaturri, joka asuu naapuritalossa. Koira on nimeltään Daaniel (Ruotsin Vickanin aviomiehen mukaan ristitty ja kahdella a-kirjaimella). Koira on kiiltäväturkkinen susikoira. Minä ja se satumme usein aamulla yhtä aikaa lenkkeilemään, joten koirasta ja sen isännästä on tullut jo hyvänpäivän tuttuja. Tervehdimme törmätessämme, joskus juttelemme. Daaniel on hyvässä kunnossa, koska sen isäntä harrastaa liikuntaa säännöllisesti sen kanssa. Daaniel on myös hyväkäytöksinen, sillä uskallan jopa silittää sitä. Se keskittyy vain liikuntaan, muut koirat eivät sitä häiritse eivätkä kiinnosta. Omistajan mukaan ainoa ongelmanpoikanen on Daanielin kova ruokahalu.

Jokainen koira on juhlapäivänsä ansainnut. Onnea siis Musti, Murre, Rekku, Luffe ja muut nelijalkaiset ystävämme.