Tämä on eläintarina minusta ja naapurin kollista. Jos et pidä kissoista, niin jätä tekstini huomioimatta.
Olin viikonlopun kesämökilläni, siellähän riittää kivaa kevätpuuhastelua aamusta iltaan. Kesämökkini lähin naapuri on noin puolen kilometrin päässä sijaitseva maatalo, jossa on lehmiä, kanoja, kukko ja laiskanpulskea, lihavahko, mustavalkoinen, leikattu Kolli. Kissalla on jokin ihme aisti, sillä hän ilmestyy tontilleni melkein heti sinne saavuttuani. Hän (ei siis Se) on ylpeä ja leuhka, hän ei koskaan tule kutsuttaessa silitettäväksi eikä kerjää ruokaa. Hän vain seuraa toimiani pienen matkan päästä vähän kuin tarkkaillen, teenkö kaikki hommani kaikkien proseduurien mukaan.
Kesämökilläni on muutama herukkapensas. Olin laittamassa pensaita kesäkuntoon, (kuivien oksien poistoa, haravointia ja tukirenkaiden tarkistusta), kun Kolli ilmestyi norkoilemaan lähialueelle. Hän ei kiinnittänyt minuun mitään huomiota, istuskeli vain ojanpenkalla muina miehinä. Kuten tiedätte, mikään ei ole niin mukavaa kuin yksinpuhelu. Niinpä minäkin aloin jutella Kollille. Ohjeistin häntä tulevan kesän varalta eli jos pensaissa liikkuu ylimääräisiä myyriä tai rastaita, niin toivoisin rakkaan naapurini tekevän niistä selvää alta aikayksikön. En ole varma, saavuttiko delegointini vastaanottajan hyväksyntää, mutta Kolli poistui huomattuaan jotain kiinnostavaa läheisen metsänreunassa.
Kesämökilläni oli vielä viime kesänä liiteri, jossa ei ollut ovea. Liiterin katonraja oli oivallinen paikka pääskysille rakentaa sinne pesänsä. Niinpä liiterissä käydessäni sain aina varoa syöksyviä ja kirkuvia lintuja, joita ei tosin halonhakkuuni tai muut hommani häirinneet. Mitä pitemmälle kesä kului, sitä levottomammaksi elämä liiterissä meni. Pääskyset sotkivat ympäristöään, ne ruikkivat pitkin lattioita ja halkokasoja. Kollille liiteri oli kuin seikkailupuisto. Hän saattoi kiipeillä halkokasoilla ja katseli kaihoisasti katonrajaa. Hän ei koskaan piipahtanut liiterissä minun siellä ollessani. Jos oli vaikkapa pihan toisella puolella, niin jo pelkkä pääskysten hätähuuto ilmoitti nelijalkaisen naapurini olevan liiterissä. En ole varma, saiko Kolli koskaan lentävää saalista liiteristä, ainakin muutaman myyrän hän kantoi sieltä nurmikolle.
Kun viime kesänä pääskyset ruikkasivat muutaman kerran lakilleni tai olkapäilleni, päätin muuttaa strategiaa tälle kesälle. Pääskysten lähdettyä etelään tein liiteriin oven, mikä tukki sisäänpääsyn. Tuttavani mukaan olin julma ihminen, kun tarkoituksella suljin pääskyjen reitin pesäänsä. Kollikin tuntui vaistoavan erään aikakauden päättyneen.
No vuosi kului ja totesin tämän viikonlopun aikana pääskysten palanneen. Ne vasta fiksuja ovatkin. Kun yksi tie on tukossa, on aika muuttaa toimintasuunnitelmaa. Pääskyset muuttivat noin kymmenen metriä ja uusi pesäpaikka löytyi saunan räystään alta. Uusi asunto ei häiritse ketään ja saunareissua säestää nyt iloinen pääskyjen kirkuna.
Kolli on havainnoinut, että pääskyset lentävä pihapiirissä. Hän kurkistelee silloin tällöin raollaan olevan liiterinoven välistä katonrajaan ja toteaa olevan liian vaivalloista lähteä halkokasoille kiipeämään. Kolli ymmärtänee pääskyjen muuttaneen, mutta uusi pesä on Kollin saavuttamattomissa. Sinne ei niin vain kiivetäkään. No jospa herukkapensaiden rastaat ja myyrät pitävät Kollin mielen virkeänä.
Tässä jaaritellessani mieleeni muistui eräs lapsuusmuisto maalta. Pääosassa on Mörkö, joka oli isänäidin pikimusta kissa. Muistan elävästi hauskan jutun tuosta mustasta haamusta. Oli lämmin kesäpäivä (kuten aina lapsuuden kesiä muistellessa). Minä ja vanhempani istuimme mummon kanssa hänen mökkinsä terassilla päiväkahvilla ja seurasimme pihan tapahtumia. Päivä oli helteinen. Mörkö oli huomionkipeä, se tykkäsi maata keskellä nurmikkoa auringon paahteessa. Se makasi toisella kyljellään kuin raato ja yritti nukkua. Pääskysiä kiinnosti nurmikon musta möykky, ne syöksyivät aina vain lähemmäs ja lähemmäs. Sitten ne aivan kuin nauroivat, ettei möykky saanut heitä kiinni. Kissa makasi kuin mitään ei olisi tapahtunut, se ei liikahtanutkaan vaan nautti auringosta. Sitten tapahtui. Yksi pääskynen erehtyi lentämään liian matalalle ja kas, Mörkö nappasi salamannopeasti uhkatekijän käpälällään. Kissan todellinen luonne pääsi irti. Höyhenet vain pöllysivät, kun katsoimme terassilta nurmikon näytelmää. Mörkö nautiskeli välipalansa meidän nähden, siirtyi sitten metrin kauemmaksi, kallistui toiselle kyljelleen ja alkoi ottaa jälleen aurinkoa. Kumma kyllä yksikään pääskynen ei enää häirinnyt mustan möykyn päiväunia.
