Poikkesin tänään ruokamarketissa, kun jääkaappi oli melkein tyhjä pääsiäisen jälkeen. Pakkasin tavarani reppuuni ja oli palauttamassa ostoskärryjä, kun kuulin takaani jonkun kutsuvan minua nimelläni. Käännyin ja havaitsin katsovani outoa ihmistä silmästä silmään. Hänessä oli kuitenkin jotain tuttua.
Hän esitteli itsensä ja kertoi olleensa kanssani samalla luokalla ykkös- ja kakkosluokalla, jonka jälkeen hän oli muuttanut ja joutunut vaihtamaan koulua. Pikkuhiljaa muistini palautui 1970-luvulle, jolloin aloitin koulunkäyntini. Samalla löysin muistini syövereistä vastapäätä seisovan henkilön nimen.
Juttumme lähti käyntiin, kuin olisimme olleet jokapäiväisiä tuttuja. Henkilö kertoi tunnistaneensa minut heti, kun oli nähnyt minut kassajonossa. En ollut kuulemma paljoa muuttunut, mitä nyt pituutta oli tullut muutama sentti ja vyötärölle muutama kilo. Minulle tuotti kieltämättä vaikeuksia tunnistaa hänet, sillä edellisestä tapaamisestamme oli kulunut aikaa; kakkosluokan kevätjuhlassa.
Henkilö kertoi elämästään, minä omastani. Hän oli viettänyt kiertelevää elämää osin isänsä liikkuvan työn vuoksi. Hän kertoi muuttaneensa lukemattomia kertoa. Avioliittoja oli takana kaksi ja lapsia oli siunautunut viisi. Hän oli jo kuulemma isovanhempi yhdelle taaperolle. Koulu oli jäänyt pakolliseen yhdeksään luokkaan, jonka jälkeen hän oli tehnyt mitä erinäisimpiä hommia. Kertoipa hän vielä, että nykyään hän on jo puoleksi eläkkeellä ja hoitaa silloin tällöin äitiään.
Tulin kotiini. Otin lipastoni laatikosta valokuva-albumin ja katsoin vanhoja koulukuviani. Tunnistin tapaamani henkilön pienen pohdinnan jälkeen. Saman tien muistin, että henkilö oli alakoulussa erittäin vähäruokainen. Muistin, kuinka opettaja valitti hänelle lautaselle jääneestä lounaasta. Nykyään tilanne lienee toinen, sillä henkilö oli selvästi ylipainoinen. Muistin myös, kuinka kauniisti hän kirjoitti kaunokirjoitusta ja luki täydellä teholla meidän muiden vielä opetellessamme aakkosia.
Ykkös- ja kakkosluokan opettajani oli terhakka rouva, joka oli yli-innokas liikkuja. Hän paukutti tamburiinia jumppatunneilla, jopa pesäpalloa pelattiin tamburiinin säestyksellä. Jos oikein muistan, opettaja jakoi aina oppilaansa kahteen ryhmään: oli huonot ja hyvät. Muistan, kuinka tuhersin itkua käsityötunnilla, kun en oppinut virkkaamaan siilille piikkejä. Siili on vielä tallessa, tosin ilman virkattuja lisävarusteitaan. En ole tuon jälkeen virkannut kertaakaan.
Kun katselin ykkös- ja kakkosluokan kuviani, kokeilin, kuinka monen nimen vielä muistan. Osan nimi tuli oitis, muutaman kanssa piti hieman pähkäillä. Ykkösluokallamme oli 26 oppilasta, 12 tyttöä ja 14 poikaa. Kakkosluokalla meitä oli enää 20, kymmenen kumpaakin sukupuolta. Tosin kakkosluokan kuvasta puuttuivat ehkä sairaana olleet kaksi tyttöä.
Aloin miettiä, mitähän tuon ajan luokkakavereistani on tullut. Yksi heistä asuu melko lähellä omia vanhempiani ja näen häntä silloin tällöin. Hänestä tuli opettaja. Kahden luokkakaverini tiedän kuolleen, toinen tapaturmaisesti ja toinen johonkin kamalaan sairauteen. Yhden tapasin kerran Berliinin lentokentällä ollessani siellä työreissulla, hän oli lentoemo. Yksi on ainakin poliisi, sillä hän oli kerran televisiossa jonkin rikosuutisen yhteydessä.
Koska en ole sosiaalisessa mediassa, niin yhteydenpito entisiin luokkakavereihin on jäänyt hieman vähemmälle. Luokkakokoukset eivät jostain syystä kiinnosta minua. Uskon, että jokaisella liittyy koulunkäyntiinsä sekä hyviä että huonoja muistoja. Antaa muistojen olla sellaisenaan, miksi niitä pitäisi vielä päivittää jossain luokkakokouksessa. Paitsi, kun nyt tarkemmin mietin, niin mitenkähän nykyisin suhtautuisin ykkösluokan ihastukseeni, jos hän tupsahtaisi ruokamarketissa eteeni. Olisikohan se suurikin pettymys?
