Sain aiheen tämänkertaiseen eläinjuttuuni radiosta, jossa kerrottiin koiran rauhoittavasta vaikutuksesta hammaslääkärin vastaanotolla. Koiran rapsuttelu vie kuulemma potilaan huomion pois hammaslääkärin toimenpiteistä, joten jo potilaan pelkkä suun avaaminen sujuu ilman kitkaa ja tuskan hikeä. Näin lääkäri voi aloittaa purukaluston tarkastuksen huoletta ja levollisin mielin.
Olen lapsesta saakka pelännyt koiria. Minulle on ihan sama, onko kyseessä iso vai pieni karvaturri. Jo pelkkä koiran näkeminen saa pelkoni pinnalle. Minua puri koira käsivarteen, kun olin alle kouluikäinen. Onneksi kädelleni ei käynyt kummemmin, vain toppatakin hiha repeytyi. Ehkä kammoni koiria kohtaan juontuu tuosta tapahtumasta. Muutama vuosi sitten olin juoksulenkillä, kun hihnan päässä riuhtonut karvakasa päätti hyökätä nilkkaani. Nilkkaani jäi jäljet tapahtumasta ja selvisin viikon sairauslomalla. Kammo jäi, ja koiran omistajan aggressiivinen käytös kohtaani vain pahensi asiaa. Välttelen siis vieläkin kontaktia koiran kanssa, mikään vakuuttelu koiran hyvästä käytöksestä ei saa mieltäni muuttumaan.
Radiossa luettu uutinen toi muistiini kuvia lapsuudestani. Ennen kaikkea muistini sopukoista tuli esiin kääpiöpinserit Lili ja Lola. Kirjoitan siis muistikuvani jo poisnukkuneista terapeuteista.
Lapsuudenkotini oli omakotitalo. Muutama talo meistä eteenpäin oli iso valkoinen omakotitalo, jossa asui leskinainen Lilin ja Lolan kanssa. Hauskuus piili siinä, että leski oli hammaslääkäri, joka piti iltavastaanottoaan kotonaan. Vastaanotto oli kaikkien lähiseudun asukkaiden suosiossa, koska se oli lähellä hammasongelmaisia. Vastaanotolle oli tietenkin oma sisäänkäyntinsä. Kun potilas avasi ulko-oven, hän tuli pieneen tuulikaappiin. Kun hän avasi sisäoven, Lili ja Lola aloittivat elämöintinsä ja kiivaan haukuntansa, vaikka he olivat toisella puolen taloa. Potilaan istuessa odotushuoneessa, haukunta jatkui. Tuntui kuin Lili ja Lola tulisivat seinien läpi. Potilas ei koskaan kuullut, että koiria olisi kielletty.
Hammaslääkäri avasi oven hoitotilaansa. Samalla ovenavauksella potilasta kohti syöksyi kaksi mustaa pikkukoiraa jatkaen haukuntaansa. Tässä vaiheessa heikkohermoinen potilas oli jo kauhusta kankea, varsinkin kun koirat eivät antaneet edes silittää itseään. Yleensä tässä vaiheessa hammaslääkäri komensi narisevalla äänellään koiriaan, jotka hieman rauhoittuivat. Potilas asettui hoitotuoliin, koko hoitotila oli iso avara huone, joka oli jotenkin yhteydessä hammaslääkärin yksityisiin tiloihin. Hoitotuolissa maatessaan potilas tunsi kuinka koirat hyppivät hänen jalkojaan vasten. Koirat olivat hiljaa, mutta nuuhkivat inhottavasti potilaan kenkiä ja kenties sormiakin. Potilas makasi laverilla lamaantuneena koirien tutkiessa häntä ja hammaslääkärin jaaritellessa niitä näitä lähiseudun tapahtumista.
Hammaslääkärin työvälineet eivät olleet viimeisen muodin mukaisia. Työ eteni verkkaisesti. Hoidon aikana potilaan huomio keskittyi liian moneen asiaan: hammaslääkärin jaaritteluun, poran odotteluun ja ennen kaikkea koirien ääniin. Lili ja Lola olivat jotenkin levottomia, ne kulkivat huoneessa edestakaisin. Kuinka hyvin kuulomuistiini onkin jäänyt Lilin ja Lolan kynsien äänet vastaanottotilan parkettilattialla. Juuri tuo ääni muistui mieleeni radiota kuunnellessani. Minun suhteeni hammaslääkärissä käynti oli kaikkea muuta kuin terapeuttinen. Ihmettelen vieläkin, miten hallitsin lapsena pelkoni niin hyvin, että Lili ja Lola sekä vanhanaikainen hammaspora tuntuvat nykyään isoltakin saavutukselta.
Koska lähes jokainen lähiseudun asukas kävi korjauttamassa hampaansa Lilin ja Lolan vastaanotolla, kaikkien mielessä oli koirien merkittävä rooli hoitotyössä. Jokaisen potilaan suhteen koirat noudattivat edellä kuvaamaani prosessia. Jos joku kertoi käyneensä hammaslääkärissä, keskustelu siirtyi varsin pian koiriin. Kukaan ei muistanut itse hoitotoimenpiteestä mitään, vain koirien haukunta ja kynsien rapina parkettilattialla jäivät mieleen.
Olen ollut lähes 20 vuotta nykyisen hammaslääkärini asiakkaana. Suhteemme alkuaikoina paljastui, että lapsuuden hammaslääkärini oli ollut opettamassa tulevaisuuden hammaslääkäreitä, omanikin oli ollut hänen oppilaansa. Ja kuten arvata saattaa nykyinenkin hammaslääkärini muistaa Lilin ja Lolan. Olen sanonut nykyiselleni, että jos hänen vastaanotolleen ilmestyy terapiakoira, niin yhteistyömme loppuu siihen paikkaan. Lili ja Lola tekivät lähtemättömän vaikutuksensa minuun.
Miten Lilin ja Lolan kävi? Olin jo muuttanut pois kotoa, kun äitini kertoi toisen koiran kuolleen. Huolimatta vanhuudestaan Lili ja Lola olivat viettäneet kohtalaisen terhakkaa ja aktiivista elämää. Toinen koira oli jostain syystä saanut elämästään tarpeekseen ja karannut. Pari päivää myöhemmin hammaslääkäri oli löytänyt sen pahasti haavoittuneena lähimetsästä. Koira ei ollut toipunut kärsimyksestään, vaan eläinlääkäri oli nukuttanut sen. Muutamaa päivää myöhemmin eloonjäänyt kääpiöpinseri kuoli ikävään. Hammaslääkäri oli löytänyt sen aamulla kuolleena nukkumakoristaan. Hammaslääkäri jäi yksin isoon taloonsa, hän lopetti vastaanottonsa ja keskittyi seurapiirielämään. Hän oli virkeä ja aktiivinen eläkeläinen. Viikkoa ennen 96-vuotispäiväänsä hammaslääkäri lähti Lilin ja Lolan luokse. Naapurin mukaan hammaslääkäri sai kohtauksen postinhakureissuullaan.
