Tänään on suositeltu liputettavan. Valitettavasti en nähnyt yhtäkään lippua salossa liikkuessani pitkin kylän raitteja. Olisin toivonut jonkun edes jonkun noudattavan suositusta, mutta suositus lienee mennyt ohi lipputankojen omistajilta. Tänään on vietetty suomenhevosen päivää, koska tästä päivästä alkaa suomenhevosen virallinen historia. Syyskuun 6. päivänä 1907 Suomen keisarillinen senaatti vahvisti määräyksen suomenhevosen kantakirjan perustamisesta. Suomenhevosen päivää vietettiin ensimmäistä kertaa 2007, jolloin kantakirja täytti sata vuotta.

Maassamme on noin 20000 suomenhevosta, mikä on noin kolmannes koko maan hevosista. Pohjoisen olosuhteisiin jalostettu hevonen on säilyttänyt merkityksensä ja arvostuksensa hevosihmisten keskuudessa. Suomenhevonen on luotettava ratsu, rauhallinen ravuri tai ahkera työläinen. Noin 500 suomenhevosta osallistuu nykyään työntekoon mm. matkailu- ja virkistyskäytössä, kaupunkimetsien hoidossa tai poliisin palveluksessa. Suomenhevonen on elänyt rinnallamme aina, joillekin se on jopa ystävään rinnastettava kumppani.

Kun minä olin lapsi, mummolani naapurissa oli suomenhevonen, jonka nimi oli Ville. Se oli väriltään rautias, tosi rauhallinen, kovan työn tehnyt heppa, joka vietti kesäisin eläkepäiviään mummolani vieressä olevalla laitumella. Heti mummolaan päästyämme, me lapset kirmasimme Villen luokse, se vain rouskutti heinää ja nosti päätään tervehtiäkseen meitä. Se odotti meiltä aina jotain herkkuja, tavallisesti veimme mummolta ylijäänyttä leipää, porkkanoita tai vasta niitettyä heinää. Sokeripaloista Ville ei välittänyt.

Villellä oli notkoselkä, koska se oli kuulemma ollut ennen kylän kovin työhevonen, jonka kanssa naapurin isäntä oli tehnyt talvisin metsätyöt, keväisin kylvöt ja syksyisin elonkorjuutyöt. Ei siis ihme, että Villen selkä oli jo notkolla. Kukaan ei tiennyt varmuudella Villen ikää, se oli jotenkin aina kuulunut ja näkynyt kylän elämässä. Hevosen ikä selviää sen hampaista, mutta emmehän me lapset sellaista tienneet, saati uskaltaneet tutkia tarkemmin sen purukalustoa. Kova se ainakin oli rouskuttamaan syödessään.

Ville ei turhia hötkyillyt, sen ulkoisesta olemuksesta paistoi hyvin ansaittu eläkkeellä olo. En muista koskaan nähneeni Villen laukkaavan, se käveli rauhallisesti ja ylväästi laitumen toisesta päästä meidän luoksemme, kun kutsuimme sitä leipäpussin kanssa mummolan aidanraosta. Ville oli meidän lapsien kaveri, se ei koskaan hermostunut meihin, vaan antoi jopa kiivetä meidän sen selkäänkin. Ilman aikuisen valvontaa me emme saaneet kavuta Villen selkään, koska rauhallisen ulkokuoren alla saattoi piillä jokin yllätysmomentti ja toisaalta aikuinen pystyi nostamaan meidät Villen selkään. Ratsastimme ilman satulaa, Ville käveli pienen matkaa, kunnes se pysähtyi rouskuttamaan heinää.

Enoni kertoi, että Ville olisi kuuro tai muuten vain huonokuuloinen, koska heppa ei tuntunut säikkyvän enoni äänekkäitä työkoneita. Enoni työskenteli maanrakennusalalla, joten mummolan etupihalla saattoi silloin tällöin törmätä mitä ihmeellisimpiin työkoneisiin, joita enoni harrastuksenaan korjaili. Enoni oli kerran ostanut jostain huutokaupasta vanhan maamoottorin, jota ennen käytettiin alkeellisten maatalouskoneiden apuvoimana. Ostos oli muuten hyvä, mutta moottori ei käynnistynyt, vaikka käynnistyskampea kuinka pyöritti. Se ei meitä lapsia haitannut, vaan seurasimme enoni aherrusta vieressä leikkien, jos emme olleet Villen kanssa. Vihdoin tuli se päivä, jolloin enoni kampesi maamoottorin käyntiin. Ääni oli mitä kamalin, oli kuin äänivallin rikkonut suihkukone olisi lentänyt päämme yli. Ääni kävi korviimme ja varmaan myös Villen korviin, koska se säikähti kunnolla ja laukkasi laitumensa kauimmaiseen nurkkaan katoksen alle suojaan. Se taisi olla selvä todiste Villen kuuroudesta?

Ville vietti talvensa naapuritilan tallissa, me lapset emme koskaan käyneet sitä tervehtimässä talvella. Ville oli kesän huvimme, talvella meillä oli muuta puuhaa. Olimme kerran joulun aikaan mummolassa kyläilemässä ja naapurin isäntäkin sattui samaan kahvipöytään. Puhe kääntyi Villeen. Yhtäkkiä isäntä totesi Villen päässeen muutama päivä aikaisemmin autuaimmille laitumille. Villen sydän oli kuulemma pysähtynyt kesken heinien rouskuttelun ja muiden aamupuuhien. Isäntä itse kuoli parin kuukauden päästä. Seuraavana keväänä mummola oli jotenkin menettänyt viehätyksensä. Ville ei ollutkaan enää laitumellaan tervehtimässä meitä lapsia. Laidun oli tyhjä.