Kävin pitkästä aikaa työhaastattelussa, mikä on työnhakijalle aina melkoinen onnenpotku. Kutsu haastatteluun tuli yllätyksenä, sillä olin jo unohtanut hakeneeni kyseistä työtehtävää. Löysin arkistoni kätköistä merkinnän, että olin lähettänyt hakemukseni hieman ennen viime joulua, kun hakuaika oli päättynyt vuodenvaihteessa. Henkilöstöosasto oli siis lukenut hakemuksia melko kauan, liekö ehdokkaita ollut yli arvioidun.
Haastattelijoita oli kaksi: Marimekon kuosiin pukeutunut nainen ja liian pieneen puvuntakkiin sonnustautunut mies. Kumpikin oli iältään jo lähempänä viittäkymmentä. Nainen esitteli työtehtävän ja sen vaatimukset, mies kertoi yrityksestä. Tilaisuus tuntui kotoisalta kuin keskusteluhetkeltä kahvikupin ääressä. Olin vireessä heti alusta lähtien, sillä joskus innostukseni on laskenut heti haastattelijan antaman ensivaikutelman perusteella. Toisaalta vireystilaani vaikutti kokemukseni. Olen ollut vastaavissa tilanteissa muutaman kerran, joten tiesin suurin piirtein haastattelun rakenteen ja karikot. En kuitenkaan ollut liian itsevarma, vaikka olin tehnyt taustatyöt hyvin.
Haastattelu alkoi kysymyslapuilla. Sain valita viisi numeroa yhden ja kahdenkymmenen väliltä. Valitsin numerot seitsemän, yksitoista, kolmetoista, viisitoista ja kahdeksantoista, ne ovat myös lottoruudukkoni alkunumerot. En miettinyt sen kummempia numerologisia tai psykologisia merkityksiä, otin vain itselleni sopivimmat numerot.
Kysymyksessä numero seitsemän minua pyydettiin esittelemään aikaa vievin harrastukseni. Yhdessätoista minun piti kertoa, miten motivoisin työkaveriani, joka on saanut vaikean työtehtävän. Kolmetoista kartoitti priorisointikykyäni kiireellisessä asiassa. Kysymys numero viisitoista viittasi erääseen IT-sovellukseen, minun piti selittää eräs yksityiskohta sovelluksesta. Kysymys taisi mitata sekä yleistietoani että perehtyneisyyttäni työtehtävän vaatimaan sovellukseen. Kahdeksastoista kysymys koski jälleen minua työyhteisön jäsenenä. Minun tuli kertoa, miten etenisin, jos epäilen työkaverillani alkoholiongelmaa työaikana.
Nainen näppäili vastaukseni talteen, tai niin ainakin oletin hänen tekevän. Mies toimi onnettarena eli antoi aina numerooni liittyvän kysymyslapun. Hän tarkkaili koko ajan minua, ei sanonut mitään. Häntä oli vaikea tulkita. Sain onneksi pidettyä ajatukseni selkeänä, en lähtenyt turhaan paisuttamaan vastauksia enkä turhia miettimään. Eteni mielestäni kohtalaisen systemaattisesti ja rauhallisesti. Osasin myös perustella vastaukseni sekä liittää tarvittaessa esimerkin.
Haastattelun loppu kului perusasioissa, joilla kenties arvioitiin motivaatiotani, sopivuutta tehtävään sekä sopivuutta työyhteisöön. Esitin itse neljä kysymystä: kuinka paljon pitää matkustaa, mitä työehtosopimusta sovelletaan tehtävässä, onko yrityksellä käytössä urheilu- ja kulttuuriseteli ja mikä tekee mieshaastattelijasta hyvän esimiehen. Pidin kysymyksiäni järkevinä, tosin miestä hieman hymyilytti viimeinen kysymykseni. Hän selvisi siitä kuivin jaloin, hän vaikutti esimieheltä, jonka kanssa tulisin toimeen.
Kun puolitoista tuntia myöhemmin pääsin kotiani, koin jotenkin onnistuneeni, Olin mielestäni antanut hyvän kuvan itsestäni ja osaamisestani. Olin tuonut rehellisesti esille myös heikkouksiani ja puutteitani. Tajusin myös kysymysten tavoitteen. Ne kaikki kertoivat minusta sekä privaattihenkilönä että työyhteisön jäsenenä.
Haastattelusta oli kulunut kolme päivää, kun mieshaastattelija soitti. Olen päässyt toiseen haastatteluun, jossa on käytännön koe, ryhmätehtävä sekä tarkentava yksilöhaastattelu. Esitehtävänä pitäisi kirjoittaa kolmensadan sanan mittainen raportti, kuinka muuttaisin erästä työtehtävän vaatimaa prosessia kustannustehokkaammaksi. Kirjoitustyötäni helpottaisi, jos tietäisin, millainen kustannussyöppö prosessi on käytännössä. No onneksi löysin kirjastosta kirjan, jossa koko prosessi on kuvattu melko hyvin. Enköhän minä jotain keksi?
