Yleisurheilun maailmanmestaruuskisat alkavat muutaman päivän kuluttua Pekingissä. Suomi osallistuu pienellä mutta sisukkaalla joukkueella alkavan syksyn merkittävimpiin karkeloihin. Halusimmepa tai emme, kisat tulevat täyttämään seuraavat pari viikkoa sanomalehtemme, radiomme, televisiomme sekä muut viestimemme. Työpaikan kahvikeskusteluissa analysoidaan urheilijoidemme kisasuorituksia. Ennen kuin asetumme kisastudioomme nauttimaan Pekingin ilmapiiristä, on syytä paneutua urheilijoidemme kielelliseen viestintään. Jos vanhat merkit pitävät paikkansa, niin suomalaista urheilijaa haastatellaan ennen urheilusuoritustaan sekä heti sen jälkeen.

Jokaisella suomalaisella urheilijalla on tavoite, vähemmistö toitottaa sen suoraan kaikelle kansalle, enemmistö taas sanoo sen salamyhkäisesti murahdellen. Tavoite voi olla kauden paras suoritus, oma ennätys, Suomen ennätys, mitali. Yleensä urheilija sanoo lähtevänsä tekemään kauden parastaan ja katsoo sitten, mihin saakka se riittää. Finaalipaikka voi olla mahdollinen, jos kaikki menee suunnitellusti. Mitalitavoitetta kukaan ei uskalla sanoa julkisesti ääneen, koska sitten kun sitä ei tulekaan, niin urheilija leimataan kotikatsomoissa leuhkaksi unelmoijaksi. Yleisin tavoite on selviytyä karsinnasta jatkokierroksille, vaikka karsintaraja on kova ja muut kanssakilpailijat ovat juuri suomalaisen erässä entisiä maailmanmestareita tai olympiavoittajia.

Katsokaapa tässä tilanteessa haastateltavaa urheilijaa. Toimittaja työntää mikrofoninsa urheilijan suun eteen ja kysyy tiukkoja kysymyksiä. Harva suomalainen urheilija suhtautuu ennen suoritusta tehtävään haastatteluun kovinkaan iloisesti, hymy ei ole herkässä vielä tässä vaiheessa kisoja. Varsinkin suurkisojen ensikertalainen urheilija on kauhusta kankea, häntä jännittää ja hän sekoaa sanoissaan. Muutamalla urheilijalla on keskittyminen suoritukseensa jo niin pitkällä, että hän vastaa lakonisesti kyllä ja ei tai sitten hän vain mumisee jotain epäselvästi. Joukkoon mahtuu aina myös yksi kunnon suomalainen mörökölli, jolla on omat sääntönsä haastatteluissa. Samoin joukkoon eksyy aina yksi urheilija, joka jo ensimmäisessä haastattelussaan lähettää kotiin terveisiä.

Joskus käy, että suomalainen urheilija ei ilmestykään karsintaeräänsä, vaan hän on loukannut itseään. Tavallisesti hänellä on joko jalka- tai käsivamma estämässä urheilusuoritusta. Hänellä saattaa olla myös infektiotauti, kuume, flunssa tai ruokamyrkytys, mutta nämä taudit eivät normaalisti estä osallistumista karsintaerään, sillä yksikään urheilija ei tahdo olla pelkkä turisti. Vammoille ja taudeille ei voi oikein mitään, viimeistelyleiri tai kisakylä voivat muuttaa urheilijan tavoitehakuisuuden sairasteluksi ja suureksi pettymykseksi. Luulisin suomalaisen urheilulääketieteen olevan niin laadukasta, ettei yksikään urheilijamme joudu seuraamaan kisoja sairasvuoteelta. Tosin kotikatsomoissahan riittäisi taas pohdittavaa, kun urheilijamme ei osallistukaan karsintaeräänsä; mitä mystisempi vamma on esteenä osallistumiselle, sitä enemmän meillä kotikatsomoissa on pohdittavaa.

Kotikatsomon huippuhetki on urheilusuorituksen jälkeinen ensimmäinen haastattelu, jossa urheilijamme on hiestä märkä tai muuten vaan uupunut. On aika kuunnella kultaiset selitykset, miksi suoritus onnistui tai sitten ei. Kun suoritus on mennyt yli odotusten eli suomalainen urheilija on selvinnyt jatkokierroksille, tehnyt tasoonsa nähden kovan tuloksen, taistellut kuin leijona tai pudottanut ruotsalaisen jatkokierroksilta, kotikatsomassa hurrataan ja iloitaan urheilijamme puolesta. On jälleen kiva olla suomalainen. Suorituksen jälkeisessä haastattelussa onnistunut urheilija hykertelee (sydämessään) onnesta, mutta ei näytä sitä välttämättä ulospäin. Osa on jo saavuttanut tavoitteensa ja jatkokierroksille lähdetään jälleen tekemään parasta ja katsomaan mihin saakka se riittää. Urheilija ei vieläkään julkista mahdollista mitalitavoitettaan, vaikka se on ollut hänen ja sisäpiirinsä mantrana viime kesästä asti. Ei saa sanoa kovaa tavoitettaan ääneen, muuten luullaan liian itsevarmaksi kukkoilijaksi.

Ainahan kaikki ei mene kuin Strömsössä, kilpaurheilussa on niin monta liikkuvaa osaa vaikuttamassa kisasuoritukseen, että Suomenkin joukkueesta löytyy epäonnistujia. Ensikertalainen epäonnistuja äimistelee stadionin suuruutta, valtavaa yleisömäärää, hellettä ja vesisadetta tai on kadottanut keskittymisensä seuratessaan suuren maailman urheilijoiden verryttelyjä. Tämä on totuus, mutta eikö kisakäyttäytymistä ja suurten kisojen rutiineja voisi harjoitella jossain muualla kuin kauden päätapahtumassa? Joillakin epäonnistujilla sattuu huono päivä, ja kisasuoritus jää kauaksi kauden parhaasta tuloksesta. Kunto oli ehkä kohdillaan, kun hän Suomessa tavoitteli kisarajoja pitkin sateista kesää, mutta nyt kunto on kadonnut jonnekin tai jäänyt viimeistelyleirille. Sitten on urheilijoita, joiden epäonnistuminen on muiden syy: juoksussa kiilattiin ja astuttiin kantapäille, toimitsija oli edessä tai häiritsi muuten vain, toisen lajin palkintojenjako aiheutti pitkän odottelun, kisarata tai urheiluväline oli outo tai tuuli / sade pilasi urheilijamme suorituksen. Eikö tässä tilanteessa kannattaisi suoraan tunnustaa, että yläkerta petti, korvienväli ei ollut kunnossa eli urheilijan oma pää teki temput ja seurauksena oli epäonnistuminen? Urheilija ei siis kestänyt painetta, jonka hän oli mitä ilmeisemmin itse luonut itselleen.  

On olemassa kaksi epäonnistujien ryhmää, joita kotikatsomoissa kohdellaan kuin maanpettureita. Ensimmäiseen ryhmään kuuluvat jo-valmiiksi-sairaat kisailijat, jotka ovat jossain juhannuskisoissa loukanneet itsensä niin pahoin, että kauden pääkisoissa on jo puhti pois. Vamma on haluttu salata joko ihmeparantumisen toivossa tai urheilija on vaan halunnut lähteä turistireissulle suureen idän maahan, vaikka on tiedetty vamman estävän viimeistelyharjoittelun ja itse kisasuorituksen. Joukkueessa on aina myös vähintään yksi urheilija, joka ei saa lainkaan tulosta karsintakisassaan tai suoritus hylätään. Kotikatsomo häpeää, kun maanpetturi käy televisioruudussa läpi epäonnistumistaan itkuaan pidätellen.

Voi sitä kotikatsomon riemua, kun suomalainen voittaa mitalin. Mitalin tuonutta urheilusuoritusta käydään monta kertaa läpi niin kahvipöydissä kuin urheiluviestimissäkin. Kansa on jälleen saanut uuden sankarinsa, joka kertoo uskoneensa mitaliinsa jo hyvin menneen viimeistelyleirin perusteella. Ja jos mitalisti on yllättäjä, niin ilo on moninkertainen. Mitalitilin auettua on hyvä muistaa myös joukkueemme epäonnisia. Kaikki eivät voi olla sankareita, aina on myös häviäjiä.

Kisoja on helppo kommentoida ja seurata kotikatsomoista käsin. Täytyy kuitenkin pitää mielessä, että kyseessä on maailman parhaiden yleisurheilijoiden kisat, hieman isommat kuin normaalit piirikunnalliset kilpailut. Jokainen urheilija pyrkii varmasti tekemään parhaansa ja edustamaan maataan kunniakkaasti. Kuinka paljon he ovatkaan uhranneet kisatavoitteensa vuoksi? Joku voittaa aina, joku taas häviää. Mutta yhdestä asiasta lienemme samaa mieltä? Voittaja ei saa olla ruotsalainen.